Jouhimatoja

Kajaanista on jotenkin päästävä ohi. En pidä kaupungista. Kuhmoon, runon ja rajan tielle, lähelle venäjän rajaa. Harley Davidson, ruma mies ja Kuhmon makkarakioski. ”Lihapiirakka ja punainen Jaffa”. ”Se tekköö sitten kakskytäkaheksan”. ”Meniköhän se nyt ihan oikein”? kysyn helvetin rumalta naiselta tiskin takaa, joka on nielaissut käristemakkaraa imiessään joka toisen hampaansa. ”En tiiä, suatto männähhii, olin eilen niin helevetin päissään”.

Suunta kohti Nurmesta. Täällä on kiva ajaa; on tilaa ja jotenkin turvallinen olo. Sielu lepää. Porokylä. Nurmes. Nousen vanhalle vaaran tielle, joka vie läpi Nurmeksen kaupungin. Lapsena oli tämäkin iso mäki. Muistan hyvin kun minua vietiin Popeda merkkisellä taksilla, tätä tietä synnytyslaitokselle syntymään, vai olikohan se pikkuveljeä. Mitä sillä on väliä, täällä on kiva ajella.

Isä pelasi Nurmeksen Sepoissa pesäpalloa, kävi viinakaupassa töissä ja talvella pelasi jääpalloa ja hiihti. Äiti myi Jukolan sekatavarakaupassa maitoa ja minulla oli oma lastenvahti, joka ei älynnyt mitä piti tehdä, kun minulta meni jalka poikki. Jalka oli kuin pumpattava Barbara, turvoksissa seitsemän tunnin odotuksen jälkeen. Raahauduin yksin kotiin jäätyäni katulaitakivien alle, joita oli pinottuna lähelle kotiamme, sairaalan aidan viereen. Sairaalassa katselin ihmeissäni miestä joka oli palanut pahannäköisesti, yritettyään sulattaa jäätynyttä autoaan kaasuliekillä.

Jukolan kaupan kellarissa oli hilloa, mansikkaa ja herukkaa, puolukkaa ja mustikkaa. Ne oli säilötty suuriin kahden litran Ilves tölkkeihin. Minut määrättiin hakemaan yksi purkki. Alas kellariin vei jyrkät kiviportaat, joissa ylöstullessani lankesin ja hillopurkin hajottua olin yltä päältä punaisessa hillossa. Joku kaupan naisista oli tulossa hakemaan jotain kellarista ja näki minut nurinniskoin portaiden alapäässä. Hän kiljui hysteerisenä ja sai avunhuudoillaan aikaan sellaisen paniikin, että joku oli soittanut jo sairasauton paikalle. Minä sain illalla tuppivyöstä selkääni.

Ajan Pielisen rantaan, jossa on vieläkin pystyssä se puu, josta roikuttiin jyrkän rantatörmän päällä, alla noin kolmen metrin putous, joka oli lapsena kymmen kertainen. Kaverini putosi ja kuoli. Pieni pyörähdys vielä torilla; pyörää pitää näyttää. Pronssiin valettu puu, voi helvetti sentään.

Juuan Elli. On juotava kahvit. Täällä sataa aina. Vanha mies istuutuu pöytään. Miehellä näkyy olevan kohmelo ja markat vähissä. Tarjoan hänelle kaljan, juttelemme niitä näitä, mistäpäin ollaan ja sillälailla. Kysäisen: ”Minkälaista täällä on talvella; kun kesälläkin aina sataa”? ”Ei ole helppoa”. tuumaa mies ja alkaa kertoa tarinaa:

- ” Mies ryyppäsi jo kolmatta päivää ja oli hyvin onneton. Hän oli hämillään ja kuin puulla päähän lyöty. Mikä oli vaimoonsa tullut, kun mitä tahansa teki tai yritti, mikään ei kelpaa, eikä se voi sietää miestään eikä yleensä ketään muitakaan. Mies ei saa mennä lähellekään vaimoaan, eikä vilkuilla muitakaan naisia, saati sitten puhua niistä. Vaimo vihaa kaikkea, mikä vähänkin liittyy seksiin. Ja auta armias, jos mies sattuu sanomaan jotain hänen töistään tai tekemisistään, niin turpiin tulee. Joskus se pillahtaa hysteeriseen itkuun tai haluaa rakastella jossain julkisissa tiloissa, missä se on täysin mahdotonta.

Mies ei käsitä ollenkaan, mikä on hänen rakkaalle vaimolleen tullut, kun yhdessä on oltu jo kymmeniä vuosia .Mies ei ole käyttänyt alkoholiaakaan aikaisemmin näin paljoa, kun tekemistä on riittänyt toimeentulon hankkimisessa ja perheen hyvinvoinnin ylläpitämisessä. Hän on aina rakastanut vaimoaan, niin kuin suomalainen mies rakastaa, hitaasti, hiljaa, itsekseen ja vahvasti. Mies on ostanut joskus naiselleen uudet sukkahousut tai suklaata koko levyn. Hän on aina uskonut vaimonsa olevan onnellinen. Tanssimassakin on käyty ja vaimo on kansalaisopiston jumpassa saanut tavata muita kylän naisia. Silti vaimolla on jotain muuta mielessä; mies on aistivinaan, mutta ajattelee sen johtuvan varmaan television saippuaoopperoista .

Aurinko kuumottaa talon seinustalla aurinkoa ottavan talon emännän poskia kuin ennen vanhaan, silloin kun miehensä nuorena salskeana uroona hiihti läpi erämaiden hänen luokseen pyytääkseen tytön vanhemmilta nuorta piikalikkaa omakseen. Hän oli komea mies. Ei sellaisiaenää ole; suora ryhti, tuliset silmät, teki temput seisaaltaan seinää vasten, oli kiimainen, kuin nuori ori. Minun mieheni, kolmekymmentä vuotta ja neljä aikuista lasta sitten.

Nainen laittaa sukset jalkaan, ottaa haulikon selkään ja sivakoi kevään kirkkaille lumille katsastamaan kanalintuja. Hän on syksyllä suorittanut metsästäjätutkinnon tavoitteenaan saada joskus elämässään kaataa karhu. Naisen silmään osuu hangella ketun tai koiran jäljet. Eläin on raahannut perässään jotain esinettä, kuin karahkaa tai aidan seivästä. Jäljille on valunut myös verta. Metsästäjän uteliaisuudella ja velvollisuudentunteella nainen päättää ottaa selville mikä jäljet on jättänyt. Hän kiihdyttää hiihtoaan, haulikko painaa ja hakkaa takaraivoon , mutta otus on saatava kiinni, oli mikä oli.

Nainen on hiihtänyt jäljillä jo kolme tuntia, kun hän näkee ketun raahaavan perässään noin metrinmittaista aidanseivästä. Eläimen takajalkaan on kiertynyt piikkilanka, jossa seiväs on kiinni. Lanka on hiertänyt pahasti verille ketun takajalan ja siitä valuu kokoajan verta. Kettu yrittää piiloutua puun taakse ja katsoo naista luimuilevin silmin, kuin armoa anoen. Nainen ottaa haulikon selästään, lataa molemmat piiput ja katselee säälien kituvaa eläintä aseen tähtäimen läpi. Kyynel vierähtää poskelle, toinenkin. Hän laskee aseen ja alkaa puhua ketulle rauhoittavasti, samalla kun lähestyy eläintä, irrottaakseen piikkilangan ketun takajalasta. Repolainen näyttää luottavan naiseen. Se sulkee silmänsä ja antaa auttaa itseään.

Kettu kuiskaa: ”Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua! Vie minut vihille! Nai minua!” Emännän posket alkavat hehkua. Hänen huulensa kostuvat. Hän nuolee ketun haavan. Veri maistuu makealta. Nainen huumaantuu eläimen verestä niin, että häneen tulee kiima, kuin nuorena, tavatessaan miehensä ensi kertaa. Emäntä huomaa imevänsä nuoren alastoman miehen penistä, joka sojottaa kuin aidanseiväs kesäisellä pellolla. On kuuma. He syleilevät toisiaan suuren kuusen oksien alla ja rakastelevat kuin nuori kiimainen kettupariskunta päästäen välillä suustaan villiä ulvontaa talviyöhön. Nuori mies nai emäntää takaapäin, edestä päin, sivulla maaten, seisaaltaan kuin unessa. He leijuvat lemmestä, kunnes nukahtavat kaikkensa toisilleen antaneena.

Nainen asettaa sormensa liipaisimelle, laukaisee. Kettu on kuollut. Kyynel on jäätynyt naisen poskelle. Hän roikottaa eläintä vyötäisillään ja hiihtää rauhallisesti kohti kotikylää.

Kotiin päästyään hän näyttää miehelleen saalistaan. Ottaa tätä kaulasta kiinni. Lämmin kyynel valuu poskea pitkin tipahtaen miehen kauluksesta paidan sisään sytyttäen sydämensä liekkeihin. ”Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua! Vie minut vihille! Nai minua!” vaimo visertää. Mies on taas ymmällään, mutta huomaa olevansa halukas toteuttamaan vaimonsa pyynnön. Hänellä seisoo taas, miehellä on erektio, eikä hän ole ollenkaan hämillään. Hän on mies!

He pitävät toisiaan kädestä kiinni, kaikki katsovat heitä. Tanssin alkuun on vielä aikaa. Vaimo on laittautunut kauniiksi kuin porttojen suojelusenkeli ja mies on kuin Humbrey Bogart elokuvasta Casablanca. He näyttävät erottamattomilta. Tanssi alkaa. Laulajana seisoo komea upeaääninen nuorukainen, joka tuijottaa palavasti vaimoa, laulaessaan tangoa ”…niin viekas ja petollinen.” Naisen mies on pannut laulajan tuijotuksen merkille ja mustasukkaisena suomalaisena miehenä ei voi moista sietää. Hän jättää vaimonsa saliin ja syöksyy ulos ryypylle, ottaa toisenkin ja kolmannen. Miehen viha kasvaa hänen sisällään kuin sikiö vaimonsa kohdussa. Hän syöksyy tanssisaliin kuin ohjus. Hyökkää lavalle. Heittää laulajan, kuin rukkasen, alas lattialle ja kuristaa tämän kuoliaaksi. ”Kettu on kuollut!” mies julistaa ja raato viedään pois. Vaimon poskelle vierähtää kyynel. Pää painuu kumaraan. On aika lähteä kotiin. Mies on juonut itsensä umpihumalaan ja örisee takapenkillä olevansa isäntä talossa. Emäntä ajaa auton talliin ja jättää sen käyntiin. Mies nukkuu rauhallisesti pois ja auto sammuu.

Aamulla on hiljaista. Emäntä käy hiihtelemässä, ennen kuin huomaa miehensä nukkuneen pois.”

Ukolle täytyy tarjota toinen olut. On aika jatkaa matkaa. Mies huutaa vielä perääni, että:” Sinä et ymmärrä, minkälaiseksi elämä muuttuu, kun akalla alkaa nuo vuodenvaihteet!”

Poikkean Juvalta Kolin kautta Herajoelle, missä vietin paljon aikaa lapsena ja viihdyin pienellä myllyllä, ja varsinkin sen alapuolisessa koskessa leikkien ja rakentaen omia pieniä myllyjä.

Paikka on kuin naarasjumalan kainalo, lämmin lehtipuiden varjoama, valo pääsee säteittäin lehtien välistä tehden kosken kiiviin jalokiviluolan tunnelman. Laitan teltan puiden suojaan piiloon, minä haluan viettää yhden yön tässä paikassa, joka on vaikuttanut koko elämääni niin vahvasti lämpimillä muistoillaan.

Nukahdin pian, sateen tuudittaessa untani ropistaen teltan kattoon tasaista rumpusooloa. Kesäilta on kaunis. Viileä usva leviää maata pitkin teltan ympärille, nousen ja katselen ympärilleni. Joka puolella on rehevää pusikkoa. Pajukon takana pilkottaa pieni lampi.

Kävelen rantaan pesulle. Lammen pinnalla juoksentelee pieniä vesikirppuja jättäen ympärilleen mukavia vesirenkaita. Usva leijuu lammen yllä aivan pinnan tuntumassa niin, että vedestä ei näe edes omaa kuvaansa. Vesi on lämmintä. Haluttaa uimaan. Riisuuduin ja pulahdan lampeen. Jumalauta! Ihminen kuuluu luontoon, eikä lähiöihin, betonin ja pölyn sekaan. Jostain tulee aaltoja. Aivan kuin lampeen olisi hypännyt norsu. Koetan pysytellä paikallani aivan hiljaa, jos siellä on vaikka karhu tullut uimaan. Vieras uimari lähestyy minua. Yritän pidätellä hengitystäni ja painan pääni pinnan alle. Veden alla näen kun iso hahmo lipuu ohitseni ja potkaisee uidessaan minua. Nostan pääni pinnalle, suuret välimerensiniset silmät tuijottavat minua hölmistyneenä. Se on nainen, joka on niin suuri, että ei sellaista voi olla olemassakaan. Minä pelkään kuollakseni. Tämän täytyy olla unta! Nainen ottaa minut kiinni ja nostaa rannalle. Se on ainakin viisi metriä pitkä. Jumalauta, ja minäkin olen alaston!

Se nauraa minulle ja nostaa minut syleilyynsä. Lämpimät, pehmeät rinnat ottavat minut keinumaan kuin hyllyvälle suolle. Minä olen lauennut pelosta jo ainakin kolme kertaa, niin hyvältä syleily tuntuu. Nainen heittää minut välillä veteen ja nostaa vähän ajan päästä pois, kuin pikku tyttö pesisi nukkejaan. Otus pitää minua tiukasti syleilyssään ja lähtee viemään minua jonnekin. Naisen kainaloista erittyy aika voimakasta hienhajua. Tekee hiukan pahaa, mutta siihen tottuu pian. Hän vie minut syvälle metsään, jossa hänellä on jonkinlainen pesä. Nainen istuutuu risuista ja oksista kyhätyn majansa eteen ja asettaa minut kuin pienen vauvan reisilleen selälleen makaamaan ja tutkii minua. Nainen tökkii varovasti sormenpäällään minua ja kallistelee ihmetellen päätään. Kaunis nainen; pitkät kiharat, ruskeat karheat hiukset valuvat suurien päivettyneiden rintojen päälle, valtavat nännit. Tuntuu kuin ne kaatuisivat päälleni. Otus ei ole varmaan koskaan pessyt suuria hampaitaan, jotka muuten kyllä näyttivät ihan ehjiltä; varmaankin kasvissyöjä, koska hengitys tuoksuu vahvalta puun juurelta tai laholta puulta. Se haukottelee; taisi uimareissu väsyttää. Nainen asettuu makaamaan selälleen, laittaa kädet niskan taakse ja alkaa kuorsata. Minulla olisi nyt mahdollisuus paeta, mutta en todellakaan tiedä minne ja sitä paitsi olen alkanut pitää tuosta jättikokoisesta naisesta.

Minä käännyn mahalleni hänen reisiensä päälle tai itse asiassa toisen niistä, jotka ovat samanmittaisia kuin itsekin olen. Jumalauta! Eikö tämä ole muka unta? Naisen, edessäni näkyvät häpykarvoitukset varjostavat hänen häpyhuuliaan kuin juhannuskoivut ovenpieliä keskikesällä. Uskomaton, imelä tuoksu leviää ympäröivään metsään ja pääni on kuin puudutettu ja minulla seisoo koko ajan. Tämän kun vaimo näkisi! Konttaan varovasti hänen päällään. Enhän minä voi tätä naidakaan, ainakaan tavallisesti, taitaa olla minun pienelle liian suuri. Tuntuu kumminkin ihanalta maata tuota lämmintä kehoa vasten. Varmaan vauvana on tuntunut samalta. Onhan kokosuhteemme suurin piirtein samaa luokkaa kuin silloin. Jokin minua kumminkin vetää tutkimaan noita ihmeellisiä naisen ovenpieliä. Pääsisikö sinne sisään jollain ilveellä? Perkele, kun kamerat jäivät teltalle, enkä tiedä missä koko teltta lienee. Jumalainen tuoksu. Tässä on oikea alkunainen, äiti maa!

Liukuessani pitkin naisen hikistä ihoa kohti haaroväliä, hän levittää jalkansa, jolloin jysähdän naamalleni kanervikkoon. Olen ovella. Ovenpielet väräjävät naisen kuorsatessa, kuin kaksi pystyyn nostettua vesipatjaa tärisemässä ennen Uosukaisten nukkumaan menoa. Pillu mikä pillu. Pieni vauhti ja pää edellä sisään. Saan kerrankin olla mulkku oikeasti, enkä vain emännän haukuissa. Vittu, tänne tukehtuu! Äkkiä ulos! Nainen alkaa heiluttelemaan lantiotaan edestakaisin, aina kun koskettelen haaroväliään. On vaikea pysyä reisien välissä pystyssä. Minulla on kotiin ikävä. Minulla on ikävä nuoruutta. Minun on täälläkin hyvä olla.

Koska muistin, että lapsi syntyy yleensä pää edellä, ujuttaudun sisään jalat edellä ja alan tvistata eli heiluttamaan lantiotani. Kainaloita myöten naisessa! Mieletön tunne! Koko ajan orgasmi värisyttää kehoasi kuin duracel- paristo. Ole väsymätön kani. Nainen voihkii ja ähisee!

Aina kun se laukeaa, siltä pääsee oikein imelä emätinpieru, johon meinaan aina pyörtyä. Haju on kuin huumetta. Yhtäkkiä otus ottaa minut käteensä ja nuolee eritteistä puhtaaksi ja ottaa minut syliinsä kuin hoivaten lastaan.

On kulunut jo useita päiviä. Nainen on kannellut minua kuin lastaan; tuonut salaattia ja puun juuria syötäväksi ja juotavaksi olen saanut nänneistään maitoa. Olen odottanut kovasti, että menisimme uimaan samalle lammelle, jossa kohtasimme, niin voisin hakea kamerani teltasta turvatakseni tulevaisuuteni niillä kalliilla valokuvilla, jotka alastomasta viisimetrisestä komeasta naisesta ottaisin.

Heräsimme eräänä aamuna todella kuumaan auringonpaisteeseen ja naisella näytti haluttavan rakastella kanssani. Se asetti minut paikoilleen kainaloitani myöten haaroväliinsä. Ja minä aloin taas tvistata, heilua kuin heinämies, tanssimaan orgasmia. Tuli kuuma ja hiki. Nainen lähti viemään minua lammelle uimaan. Oli ihana ratsastaa vedessä hänen selässään, kuin delfiinillä lastenohjelmissa. Asetuimme rannalle ottamaan pienet nokoset lämpimään aurinkoon. Kunhan nainen alkaa kuorsata, juoksen äkkiä kameran teltasta pusikon takaa.

Naiseni nukahti. Hiippailin teltalle. Kaikki oli vielä paikallaan. Sieppasin kamerani ja muutaman rullan filmiä. Nainen nukkui edelleen. Minä näpsin hänestä lähikuvia. Laitoin itselaukaisimen päälle ja näin sain itseni myös filmille naiseni kainalossa. Otinpa jopa rohkean kuvan, jossa seison pippeli tojossa naisen haarovälissä, näyttääkseni kavereille olevani vielä mies.

Herättyään naiseni nosti minut kameroineni syliinsä ja lähti kävelemään kohti omaa pesäänsä. Se antoi minun ottaa kuvia vaikka kuinka paljon, sillä tuskin se tajusikaan mitä kamera voi saada aikaan. Tai välillä tuntui kuin nainen olisi halunnut poseerata ilman mitään estoja. Aivan kuin hän tiesi olevansa kuvauksellinen ja kaunis. Minusta tuntui jo pahalta, räpsiä nyt kuvia rakastetustasi ja myydä ne huorattavaksi. Sitä samaahan minä olen tehnyt oman vaimonikin kanssa, tajuamatta kuinka paljon arvostelu voi haavoittaa parasta ystävääsi, joka on suostunut sinulle malliksi sen takia, että pystyisit rakastamaan häntä entistä enemmän. Mitä helvettiä se muille pervoille kuuluu kuka ketäkin rakastaa ja ketä ei.

Mitä minä olen tekemässä? Minä olen riistämässä itsenäisyyttä luonnonoikulta! Minä olen hävittämässä sukupuuttoon viimeistä suurta rakkautta luontoon ja äiti maahan. Samalla revin kameran takakannen auki ja valotin ottamani kuvat ja heitin pentaxin metsään. Nyt olen kuvista vapaa.

”Ota minut syliin, vie minut syvälle sisääsi ja synnytä minut uudestaan, että voin palata maailmaan ja perheeni luo puhtain sydämin.”

Nainen piti minua käsivarsillaan ja antoi imeä maitoa rinnoiltaan mahani täyteen ja vaipua keinuvaan tuuditukseen, kunnes nukahdin. Kyynel tipahti kasvoilleni pesten ylimääräisen maidon suupielistäni. Minä näin hyviä unia.

Heräsin kosken rannalta yksinäni. Viereeni oli laitettu salaattia, kamerani ja puunjuurta. Käsitin heti että rakkaani oli luopunut suuresta pienestä rakastajastaan. Kävin läpi mielessäni edellisten päivien tapahtumat ja tunsin suurta mielihyvää. Olinhan saanut aikaan jotain suurta, ainakin omasta mielestäni. Rakkauteni äitimaata kohtaan ei kuole koskaan. Elämä on iso orgasmi.

Matkaa on jatkettava. Suuntana serkkujen kokous Rääkkylässä. En olekaan nähnyt sukulaisiani moneen vuoteen. Kunhan vain osaisin oikeaan paikkaan ajoissa. Tietenkin muistikuvat ovat paikkojen suhteen hämärtyneet, koska harhailen jossakin Jaamankorvessa isoäänisellä pyörälläni. Ajan erään pientilallisen pihaan kysymään tietä. Emäntä vetää itseään kyyryyn mansikkamaalla etten huomaisi häntä ja isäntä kuikkii piharakennuksen takaa. Otettuani kypärän päästä, uskaltaa mies tulla juttusille. O n tietenkin annettava sukuselvitys; kuka olen, kenen poika, mistä kaukaa ja mihin matka? ”Kiitos!” Se ei kestänyt kuin puolisen tuntia. Perillä yhteisvalokuvaa, Harleyllä kyyditystä ja sitten saunaan ja juomaan itsemme muistoihin:

”Ukko on kuollut, se on saatava multiin.” mutisi eno itsekseen. Enoni on iso mies. Nyrkkikin on leveä ja iso kuin lättypannu. Kalju mies, joka osti Moskvist- merkkisen auton. Mossen penkkien päälle oli venäläiset laittaneet plastiikkia, johon kyydissä olijoiden iho tarttui varsinkin helteellä kiinni. Enon vaimolla oli niin paljon suonikohjuja, että sen jalat muistuttivat mustia viinirypäleterttuja, joita sai vain Joensuun torilta, jos oli käyntiä.

Serkkujen kanssa kilpaillaan seiväshyppyä ja puhutaan serkkutyttöjen muodoista ja karataan välillä mutapohjaiseen lampeen, jossa on iilimatoja. Jos seisoo vähän aikaa pohjassa, niin ne imee itsensä jalkoihin kiinni ja tyhjentää uhrinsa verestä. Niistä ei pääse eroon muuten kuin tupakalla. Tupakka täytyy tuikata iilarin perseeseen, niin se päästää irti. Lähtee kuin raketti Kuuhun tai Marsiin.

Aurinko paistoi lämpimästi. Sääsket inisivät ja me kolme serkkupoikaa löhöilimme lammen rannalla poltellen vuoronperään varastamaani norttia; vihreetä, ilman filtteriä. Elämä maistui hyvältä, vaikkakin hiukan savu yskittää. Huomenna alkaa heinänteko, kunhan aurinko nousee. Se on kovaa työtä, mutta vittumaisen hikistä. ”Kyliltä tulee talkooväkeä teidän perheen lisäksi. Isäshän on kova tekemään heinää ja sitä paitsi muuten tullee tyttöjäkin”. kehuvat serkkupojat. Henkilökohtaisesti en tunne pienintäkään vetoa heinätöihin, mutta uiminen tyttöjen kanssa ja traktorilla ajo, saa kaupunkilaispoikaan puhtia. Kylläpä on kuuma!

”Koivuniemen perhonen, hyvä levy ja komia akka laulaa, mutta sitäkin on rumpalit panneet, se on huora.” Pojat hymähtivät ja hankosivat heinää. ”Minä en juuri Beatlesia arvosta. Ei se Ringo ole mikään oikea rumpali. Mutta pitkän tukan kyllä kasvatan, pitemmän kuin niillä, ja ostan rummut.”

”No, meinaatko saada sitten Koivuniemeltä, kun opit rummuttamaan?” kysyi eno. ”Huomenna saat ajaa heiniä alaniityltä latoon poikien kanssa traktorilla, jos luulet uskaltavas, rumpali. Se on miesten työtä, eikä pitkätukkahäntäheikkien poikasten.”

Perkele, kun on kuuma! Pääsisi uimaan. Huusivat syömään. On jano, ei nälkä. Minä karkaan uimaan. Vesi on ihanan kylmää! Jos ei kosketa pohjaa, niin iilimato ei saa ihokosketusta. Tyttöjen ääniä. Tulevat lammelle! Minä nyt teen? Minähän olen alasti lammessa! On myös olemassa jouhimatoja!!! Ne voi uida ihmiseen vaikka kikkelin päästä ja mennä sitä kautta sydämeen. Tyttöjä rannalla. Tulossa uimaan. Meikäläinen on alasti. Iilimatoja, jouhimatoja, tyttöjä! On päästävä rantaan! Vaatteet on tietenkin jääneet sinne, minne niiden ei tarvinnut jäädä, yhteen myttyyn, kivelle tyttöjen luo. Itikat pistelee. Iilareita ei näy jaloissa eikä kikkelissäkään näy jouhimadon jälkiä.

Kyyhötän puskassa ja odotan, että tytöt tulevat vedestä ja menisivät pois. Itikat syö ja ampiaisia pörrää ympärillä. Hillitse itsesi, pysy hiljaa. Tytöt nousevat kikattaen lammesta. Rääkkylän immet.

Yhdellä on muka tissitkin, pienet pystyt. Itikan pisto ei tunnu enää miltään. Tuntuu oudolta, lämpimältä, jouhimato kikkelissä. Se kovettui pystyyn! Lampeen ja pian! Juoksen kohti tyttöjä kikkeli sojossa. Tytöt tuijottavat hölmistyneenä, kun pohjoisen poika syöksyy lampeen kuin saksalaiskone sota-aikaan. Hysteerisesti kikattaen juoksevat tytöt kadoten metsän suojiin.

”Oliko kylmää vettä?” kysäisi serkkupoika ohimennen ja iski silmää. ”Kokeilepa ajaa tuo kuorma latoon ennen sadetta.” On hienoa ajaa traktoria. Takana heinää vaikka vuodeksi, jos omistaisi vaikka lehmän tai hevosen. Kuorma pitäisi nyt kääntää ladolle päin. Siitä vain ojan yli.

Kuorma meni nurin. Eno opettaa minulle hangon käyttöä. Rakkoja kämmenessä, jouhimato kikkelissä, kuoleman odotus! Tuijotan aitan kattoon ja odotan. Ukki haudataan varmaan samaan hautaan kanssani. Sukuhauta: minä ja ukki. Ukki kuoli vanhuuteen, minut tappoi jouhimato.

Ukin hautajaisiin valuu sukulaisia hiljakseen vähän joka puolelta Suomea. Asettuvat aittoihin. Pitävät jotain kokouksia, tutkivat paikkoja, supisevat ja sipisevät. Tädit näyttävät itkuisilta ja eno lämmittää saunaa. Huomenna on hautajaiset..

Hautajaisvieraissa on eräs kummallisen näköinen huonoryhtinen, elämän kuluttama mies, jonka olemus vaivaa minua hieman ja yritän kysellä serkuiltani tuosta miehestä. ” Se on itkumies, entinen opettaja, aivan pimeä tyyppi. Siitä on monta tarinaa, tämä on yksi niistä”, ja serkku alkoi kertoa:

- ”Se itkee taas katkerasti, siihen voi mennä ihan lähellekin, ei se mitään huomaa. Tuota se on tehnyt ainakin viimeiset viisi vuotta, sen jälkeen kun sillä alkoi mennä jotenkin huonosti. Sen vaimo kuoli jollakin epämääräisellä matkalla ja lapset on lähteneet kuka minnekin. Eivät ole käyneet pahemmin katsomassa isäänsä. Yksin se elelee raukka; iltaisin vain itkee. Vähintään kolme tuntia, joka ilta, satoi tai paistoi. Se kiipeää suuren kiven päälle, se on sen paikka. Ihmiset ovat käyneet kaukaakin katsomassa ja yrittäneet keskustellakin miehen kanssa, mutta ovat saaneet vastaukseksi vaan murinaa kuin vihaiselta koiralta. Sillä oli aikoinaan myös koira, mutta viranomaiset katsoivat, että mies ei ole täyspäinen pitämään koiraa ja koira vietiin pois. Päivällä se pysyy visusti mökissään. Mitä tehneekään; kukaan ei tiedä. On ne yrittäneet ampuakin miestä, mutta jostain syystä luodit ovat kiertäneet miehen. Viiteen vuoteen se ei ole sanonut kellekään sanaakaan, vaikka ennen oli opettajana mitä puheliain ja mukavin seuranpitäjä. Politiikassakin se oli vähällä päästä eduskuntaankin. Kunnanvaltuustossa se ehti istua jopa kaksi kautta, saaden aikaan monia kuntaa hyödyttäviä aloitteita.

Tytöt istuivat auringossa koulun seinustalla ja juttelivat niitä näitä. Eräs heistä otti yhtäkkiä puheeksi miehen, joka itkee iltaisin pihakivensä päällä. Tyttöä kiinnostaisi jututtaa miestä ja kysyä miksi se itkee. Muut tyrmäsivät tytön puheet heti alkuunsa ja pitivät tätä hiukan omituisena; erittäin omituisena. Mutta hän vain mietti miestä, otus kiehtoi häntä. Tyttö oletti kaikenlaisten asioiden sekoittaneen miehen pään ja jos mitenkään hän voisi Jeesuksen kanssa auttaa, hän mielellään pelastaisi miehen sieluparan. Toiset tytöt lähtivät ja jättivät uskovaisen Jeesuksen kanssa nurmikolle istumaan. ”Minä menen sinne, kävi miten kävi. Käyn tarjoutumassa vaikka siivoamaan.”

Tyttö lähestyi taloa hyvin pelokkaasti, mutta hän oli päättänyt olla antamatta periksi. Jeesuskin halusi auttaa miestä. Tyttö saapui etuovelle ja koputti oveen. Ovi aukesi narahtaen. Se ei ollutkaan lukossa. Sydän hakkasi nuoren rinnassa villinä, kuin olisi varsana kevätniityllä kirmaamassa. Voi luoja kun tyttöä pelotti, kuten Jeesustakin varmaan. Talossa ei näkynyt ketään. Outo talo; seinillä kaikenlaisia näyttelijöiden kuvia. Lattialla makasi täytetty nainen. Se on sen vaimo. ”Voi itku; missä me Jeesus olemme”. Tyttö joutuu paniikkiin ja yrittää juosta ulko-ovelle, jota ei enää olekaan. Ikkuna! Jossain täytyy olla ikkuna, mutta on vain kuvia, seinät täynnä kuvia. Tyttö purskahtaa itkuun. ”Älä itke tyttökulta” kuuluu takaa miehen ystävällinen ääni. ”Mikä sinun nimesi on?” ” Jaana” vastasi tyttö ääni väristen. ”Aiotko sinä tappaa minut, kuten olet tappanut näköjään vaimosikin?” ”Shhhh!” sanoi mies. ”Hän nukkuu. Ei herätetä häntä. Tule! Sinun on varmaan nälkä. Entä Jeesus; sinähän et syö lihaa.?”

Mistähän tuo mies on kaiken ruoan hankkinut, kun kukaan ei ole sitä kaupassa nähnyt ja miksi sen vaimo makaa lattialla liikkumattomana, kuolleena? Jaana katsoi miestä silmiin ja yrittää kysyä vastausta kaikkiin kysymyksiin, mutta hänen huulensa liimautuvat yhteen.

Mies suutelee vaimoaan. Vaimo nousee ylös, tervehtii tyttöä ja poistuu toiseen huoneeseen.

”Haluatteko te; sinä ja Jeesus, katsoa vaikka jotain videoita sillä välin, kun minä käyn itkemässä iltaitkuni kivellä?” Mies poistui. Jaana nukahtaa sohvalle.

”Herää Jaana! Sinun on aika lähteä. Kiitos kun kävit toimittamassa asiani. Vaimoni ja minä pärjäämme nyt taas pitkään. Jos sinulla haluttaa joskus tulla käymään niin tule vain, mutta tule yksin. Jätä Jeesus kotiin, niin voimme keskustella vapaasti. Minä en luota Häneen. Elämässä on paljon asioita, joita ihmisen ei kuulukaan selvittää eikä tietää. Joskus on paha olla, joskus hyvä. Se on itsestä kiinni kuinka kukin elonsa polut valitsee. Kukaan toinen ei sitä puolestasi tee. Tee ratkaisusi siis itse, äläkä anna minua ilmi, sillä kukaan ei usko sinua.” Jaana poistui talosta, eikä muistanut siellä ikinä olleensakaan.

Itkeminen kivellä on herättänyt niin suurta ihmetystä ympäristön kunnissa, että kansan herkimmät myötäeläjät ovat ottaneet yhteyttä psykiatrisiin, että myöskin virkavallan edustajiin, saadakseen miehen lopettamaan moisen sairaalloisen vollottamisen, mutta he ovat joutuneet antamaan periksi, koska laki ei kiellä missään itkemästä julkisesti.

Sensaation nälkäiset kunnan matkailuimagon rakentajat ovat tietenkin hyötymismielessä kutsuneet paikalle uutiset radiosta, saadakseen paikkakunnalle maksavaa väkeä mahdollisimman paljon. Koska mieheen ei ole saatu itkemisen takia minkäänlaista keskusteluyhteyttä, ovat ahneet kunnan virkamiehet rakennuttaneet aidan miehen asuman pihan ympärille. Portilla he myyvät pääsylippuja ja itkuliinoja, joissa on kunnan vaakuna, jotta turisti muistaa missä on käynyt itkemässä, koska miehen itku on niin tarttuvaa, että se itkettää kaikkia, jotka sen kuulee.

Uutiset ovat saaneet aikaan kansan ryntäyksen paikanpäälle. Miehen pihan ympärille on syntynyt kokonainen markkinapaikka kaikenlaisine kojuineen, joista saa ostaa kaikkea suruun ja itkemiseen liittyvää turhanpäiväistä turistikamaa. On nenäliinoja, joissa on kaadettujen hautakivien kuvia viimeisen viiden vuoden ajalta, ylösalaisin pidettäviä ristin mallisia kynttilöitä, pienoismalleja kolariautoista ja itseäsi esittäviä nukkeja vieraissa. Kaikkea mahdollista surullista, joka kiihottaa ja lisää surua katsojiin ja myötäitkijöihin.

Paikasta on muodostunut varsinainen rahasampo kunnalle. Mieskin on itkenyt säännöllisesti ja kunnan talous on kääntynyt komeasti voitoksi. Miehestä on tehty lukuisia tarjouksia, elokuvasopimuksia. Hänet on haluttu siirtää suuriin metropoleihin pihakivineen ja taloineen, mutta kunta ei ole halunnut hänestä luopua. Onhan hänen ansiostaan paikkakunnalle saatu teollisuutta, vaurautta ja komeita rouvia, jotka ovat perustamassa suojeluyhdistystä itkevälle miehelle.

Kansaa oli taas kerääntynyt odottamaan, milloin kuuluisa itkevä mies nousisi taas kivelle itkemään. Jaanakin seisoi eturivissä katsomassa kuinka mies aloitti jälleen kerran itkunsa ja ihmiset nyyhkivät kiven ympärillä, missä mies istui. Jaana tuijotti miestä suoraan silmiin ja oli näkevinään kyynelten läpi miehen iskevän hänelle tervehdykseksi silmää. Suojeluyhdistyksen rouvat toitottivat kuin hanhilauma keräyslippaat kourassaan miehen ikävän puolesta. Yhtäkkiä mies nousi seisomaan! Itku taukosi. Ihmiset katsoivat hölmistyneenä toisiaan ja kellojaan. Eihän sen pitänyt vielä lopettaa. Seurasi hälinää, joka vaimeni täydelliseksi hiljaisuudeksi. Kukaan ei uskaltanut edes yskäistä. Jaanakin hätääntyi ja katseli hermostuneena ympärilleen. Hän yritti päästä miehen luo väkijoukosta. Järjestysmiehet yrittivät häntä estää, mutta mies ojensi kätensä kohti Jaanaa ja veti hänet kivelle. Kansa katseli kummissaan paikanpäällä ja kotona radioiden ääressä kuinka tytön käy. Jaana tunsi itsensä onnelliseksi, olihan hän meedioitten senhetkinen tähti. Jaanaa pelotti. Hän takertui mieheen tiukasti kiinni, puristi tätä kaikin voimin ja mies suuteli häntä.

Kansa puhkesi liikutuksen kyyneliin ja alkoi taputtamaan yltiöpäisesti. Mies nosti Jaanan syliinsä ja kantoi tämän sanaakaan sanomatta taloonsa. Tyytyväisenä näkemäänsä yleisö poistui paikalta. Yön varjo peitti pihapiirin. Radiouutisissa toimittajat lopettivat lähetyksen klassiseen, ”itkeekö mies vielä huomenna”, tyyliin.

Jaana katseli miehen asuntoa ymmällään. Lattialla makasi nainen vähissä vaatteissa, yllään vanhanajan liivit, sellaiset joihin laitetaan sukat kiinni. Toisessa jalassa oli saumasukka, sellainen vanhanaikainen, toinen oli paljaana. Naisella oli päässään kukallinen huivi. Naisen täytyy olla kuollut, ajatteli Jaana. Seinillä näkyi valtava määrä erilaisia elokuvatähtien kuvia. Jaanasta alkoi tuntua kuin hän olisi käynyt täällä ennenkin. Mies suuteli lattialla makaavaa naista. Nainen nousi ja käveli toiseen huoneeseen. Jaanassa paloi valtava halu tuohon mieheen. Hän takertui mieheen kiinni. Repi housut häneltä alas ja paljasti miehen salaisimman päivänvaloon. Miehellä oli erektio. Jaana alkoi imeä hänen penistään. Mies yritti alkuun vastustella, mutta joutui antamaan nautinnolleen periksi. Jaanalle tämä oli ensimmäinen kerta ,olihan hän juuri täyttänyt viisitoista. Tyttö riisuuntui ja asettautui selälleen. Tyttö tunsi, kuinka täyteläinen kalu liikkui edestakaisin sisällänsä. Hän puristui voimakkaasti mieheen kiinni. Jaana ei uskaltanut päästää ääntäkään. Tuntui hurjalta; kaikki pyöri päässä, kuin kesäaamun usvainen ranta olisi kutsunut uimaan lämpimään syleilyynsä, hukuttamalla menneet muistot järven pohjaan.

Lämmin mahla valui miehen kalusta täyttäen Jaanan pienen verisen elämän luukun ääriään myöten täyteen. Tyttö ei voinut pidätellä itseään enää, hän voihki ja itki, tuntui hyvältä. Sellaiselta ei ole koskaan tuntunut ei edes unessa.

Mies aukaisi radion, hänen vaimonsa istuutui vierelleen, he odottivat uutisia. Jaana makasi lattialla ilman housuja veren ja sperman tahraamat reidet levällään. Häntä hävetti. Istuiko miehen vaimo koko ajan katselemassa, kun he rakastelivat. Uutisissa kysyttiin, itketäänkö tänään? Koko valtakunta odottaa jännityksellä, itketäänhän!

Jaana herää unestaan. Hän kävi ostoksilla suuressa kaupassa. Hän kierteli alastomana kauppaa keräten kaikkea mitä ikinä halusi ostoskärryihinsä. Hänen ei ollut yhtään kylmä, eikä kukaan tuijottanut häntä, vaikka hänellä ei ollut vaatteita. Jaanalla oli hyvä olla. Mies pyysi tyttöä lähtemään, olisi itkun aika. Jaana poistui talosta ja asettui kiven eteen lempipaikalleen valmiina itkemään kuten koko valtakunta. Oli iltaitkun aika.

Mies saapui paikalle. Asettui istumaan jooga-asentoon kivelle. Kansa odottaa henkeään pidätellen. Jaana katsoo miestä silmiin. Mies on hänestä kiinnostavan säälittävä. Hän haluaisi luovuttaa neitsyytensä tuolle miehelle. Mies iskee hänelle silmää. Tuhansia vetisiä silmäpareja tuijottaa miestä odottaen itkua.

Mies nousee seisomaan ja alkaa puhua: ”Mitä te haluatte minusta? Mitä minä olen teille tehnyt?

Te olette ajaneet minut ja minun perheeni kuolemaan. Te olette itsekkyydessänne tuhlanneet kaiken sen henkisen pääoman jonka olen teille lahjoittanut. Te hylkäsitte minut, kun huomasitte, että minulla ei ollut enää varaa elää teidän maailmassanne. Te panitte minut itkemään omaa surkeuttani, mutta nyt olen pannut kostoksi teidät itkemään omaa surkeuttanne, ahneuttanne ja omahyväisyyttänne. Te vapisette vielä pelkonne edessä. Pelon, jonka te itse luotte materialismissanne. Te olette unohtaneet, että ihminen on yksilö, jolla on tunteet, taito auttaa toista ja rakastaa. Teidän johtajanne vievät teidät kulttuurittomaan erämaahan ja jättävät teidät sinne kuolemaan, kuten te jätitte minut ja perheeni, silloin kun asetuitte Jumalaksi Jumalan paikalle. Minä en enää itke, te olette kovettaneet sydämeni jäiseksi suklaaksi, joka sulaa vasta nuoren viattoman rakkauden satuttaessa sisintäni. Tule Jaana, lähdetään kotiin”.

Hän otti tyttöä kädestä kiinni ja he kävelivät kohti taloa. Miehen vaimo seisoi vastassa kauniimpana kuin koskaan, kuin enkeli, hymyillen ja halasi molempia. He poistuivat sisälle taloon. Yleisö kaikkosi kuka minnekin, hämillään tapahtuneesta.

Mies ja vaimo tuijottivat toisiaan silmiin, kuin ensi kerran kohdatessaan toisensa. He alkoivat intohimoisesti riisua toisiaan siirtyen samalla makuuhuoneeseen jättäen Jaanan omiin oloihinsa. Tyttö poistui talosta jättäen pariskunnan toisilleen unohtaen samalla kaiken, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän oli raskaana ja onnellinen.

Tämä kyseinen Jaana toimi kuntamme taloudenhoitajana monia vuosia, ennekuin kavalsi kunnan kassasta rahaa ja karkasi äpäränsä kanssa jonnekin Pohjanmaalle.” lopetti serkku tarinansa.

Ukin hautajaissaattue etenee hitaasti pölyävää soratietä pitkin. Erään pienen tienvarsimökin pihassa seisoo lökäpöksyinen poika. Hän ottaa päästään lakin ja painaa kasvonsa alas. Äidiltäni pääsee itku.

Kun ukki otti viinaa, niin seuraavana päivänä haettiin koko suvun voimin ukin tekohampaita. Pappi siunaa. Lauletaan pari virttä. Kummallisen näköinen kanttori; pieni ja pyöreä nainen, jolla on niin paksut reidet, että sukanrajat on jääneet ihan polven yläpuolelle. Se on mukana politiikassa, kuulemma kulttuurilautakunnan puheenjohtaja. Minun katseeni jää tutkimaan naista:

- ”Ai kun olen kaunis. Noo, ehkä kiloja on hiukan liikaa, koska viimevuotiset lenkkeilyasusteet kiristävät vyötäröäni, kuin mieheni nuorena kietoessaan kätensä ympärilleni. Eipä tuo laiskimus enää kouri muuta kuin keskiolutpulloa töiden jälkeen. Mutta mitäpä menneistä. Ihan hyvä mies se on ollut minulle ja lapsille. Laskut on maksanut ajallaan. Antanut vähän ruokarahan päälle muutakin, ihan punastuttaa, kerran kuussa kuten ruokarahaakin.

Mutta nyt minulla on aikaa itselleni ja yhteiskunnalle, olenhan tullut valituksi kulttuurilautakunnan puheenjohtajaksi ja ehkä joskus vielä minut valitaan kunnanvaltuustoonkin. Kesällä olen käynyt säännöllisesti Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla ja puoluekokouksissa; valtakunnallisissa tietenkin. Moni mies on kehunut poliittista ulkoasuani edustavaksi, olenhan suhteellisen rintava, se lisää mahtipontisuuttani ja seksihän ei ole politiikassa mikään este asioiden hoidolle. Päinvastoin; isorintaisuuteni tehoaa ainakin taiteilijoihin, hehän hamuavat äitinsä rintoja koko elonsa ajan, kun kerran niiden on maalattava ja veistettävä inhottavia alastomia iso tissisiä ja takapuolisia naisia. Veistäisivät miehiä; alastomia tietenkin ja kunnon kaluilla, tarkoitan tietenkin työkaluja.

Omistaa omia taiteilijoita, taidetalli. Jos käyttäydyt kunnolla, saat hiukan apurahaa. Ihanaa, ne maalaisivat minusta luonnoksia. Panisivat näyttelyyn maalaukset eivätkä kertoisi kuka on ollut mallina. Muusa, Minä! Se olisi jännittävää, ihanaa! Kiihottavaa! Ihan punastun. Onneksi ei vetelämieheni tiedä salaisista poliittisista haaveistani mitään. Oi, hitto, taas kastelin alleni! Ei pitäisi haaveilla tulevasta, kaikki tulee ajallaan, odottakaa taiteilijat täältä tullaan. Nyt jos ukollani seisoisi, niin ottaisi märkä hanurini soolon niin että, voi että!

Tottakai uskon Jumalaan ja kunnanjohtajaa, jos käsky tulee esimerkiksi hoitaa kotiseutujuhlien juhlapuhe keskustalaiseen henkeen, niin että seurakuntaväkikin olisi tyytyväisiä. Joskus on mukavaa kun pääsee edustamaan kuntaa omien taiteilijoiden näyttelyavajaisissa. Saa kukittaa taiteilija ja halata julkisesti! Hups! Taas kastelin alleni. Kylläpäs se alapää on tänään häveliäällä päällä, hups sentään.

Joskus heittäydyn nautiskelemaan seksuaalisesta kulttuurin harrastamisesta kuvittelemalla olevani taiteilijan alastonmalli. Asetun eteisen peilin eteen ilkialastomana ja yritän pysyä liikkumattomana paikallani vähintään puoli tuntia kerrallaan, sitten seuraa kymmenen minuutin tauko. Taiteilija tarkkailee vartaloani hyvin hartaasti. Tekee muutaman viivan ja tutkii taas. Yhtäkkiä hän takertuu minuun kiinni ja nuolee kehoani ja riisuuntuu. Minä pysyn paikallani liikkumatta; tekeehän taiteilija työtään ja sitä ei saa silloin häiritä. Sitten taiteilija komentaa minut kontalleen ja alkaa naida minua takaapäin. Hän puristelee rintojani ja nai kunnes laukeamme molemmat. Olen kulttuurin oma, otan taiteen vastaan. Minä päätän mikä on taidetta meillä ja mikä ei. Ja apurahat jaetaan joka vuosi.

Ohhoi, tänään olisi taas yksi kokous. Pitäisi tehdä päätöksiä kunnan eduksi ja samalla voin kostaa eräälle kunnan taiteilijalle, joka ei alistu puheisiin kanssani. Pitää näyttelyä parhaillaan muka jossain museossa Turussa. Olenhan minäkin ollut siellä puoluekokouksessa ja siitä oli Karjalaisessa ja jopa maan ykkösuutisissa mainintakin, siis siitä kokouksesta. En puolla julkista taideteoshankintaa, ainakaan tältä taiteilijalta, kunnan säästöjen nimissä. Minulla on valtaa.

Mitenkähän taiteilijalla voi olla niin paljon ystäviä, kaunis vaimo ja mukavia lapsia. Ei käy sääliksi vaimoaan, joutuu kulkemaan julkisissa kulkuneuvoissa töissä tai jos ei sitten taiteilijan rämällä autolla yritä raukka päästä eteenpäin. Monta kertaa on auto sammunut risteyksiin.

Luulee olevansa jotain, kun on naimisissa taiteilijan kanssa. Yhtä tyhmän ylpeä kuin ukkonsakin. En puolla.

Joskus vielä minustakin puhutaan, ehkä kulttuuriministerinä, kenties naispresidenttinä ja silloin voin muovata kotimaani kulttuurin sellaiseen tulevaisuuden uskoon, josta minua kiittää viimeisenä päivänä kunnallisneuvoksen arvossa taivaaseen astuessani itse Isä Jumala.”

Ukki on onnellisesti kuopassa. Seksikäs kanttori laulattaa vielä pari virttä. Minä tuijotan vain sen sääriä. Siltä näkyy sukkanauhat ja sen takapuoli tärisee, kun se polkee harmonia. Jouhimato on hautajaisissa! Suku syö lihasoppaa ja piirakoita. Iloinen puheensorina täyttää pirtin.

Minun on käytävä pihanperällä. Suuren navetan päässä on ulkohuussi, jossa on viisi istumareikää. Katselen seinille kiinnitettyjä Kotiliesien kansia ja vanhoja postikortteja. Pihalta kuuluu puhetta. Kakka odottaa tuloaan. ”Röh!” Jokin kostea, kuin suuri suudelma tökkää pakaraani. Minä lennän! Housut kintussa juoksen pihalle ja huudan hysteerisesti. Koko suku tuijottaa hölmistyneenä, kun poika itkee järkyttyneenä huussin edessä. Eno juoksee katsomaan ja tulee nauraen ulos vessasta. Kohta nauravat kaikki. Nostan housut. Eno ottaa minua kädestä kiinni, ja vie minut katsomaan iloista emakkoa, joka on juuri saanut suudella pohjoisen pojan pakaraa. ”Röh, röh!”

Pihalla leikimme serkkujen kanssa, joita ei varmaankaan tulla näkemään yhdessä, ei ehkä enää koskaan. Eno oli raahannut pihalle myös paksun lankun, jota pitkin saattoi nousta maakellarin katolle ja alas. En tiedä miksi, mutta kuitenkin meidän lasten piti kokeilla pyllymäkeä. Se oli kivaa, kunnes takapuoleen sattui. Sattui niin mielettömästi! Pidättelin tuskaani. Kävelin edestakaisin pihalla niin kuin pingviini etelämantereella. Serkkupoika juoksi hakemaan apua sisältä. Eno käski minut lankulle mahalleen makaamaan. Tempasi minulta housut kinttuun ja huusi että joku toisi hänelle eteisestä isot pihdit, joilla saataisiin noin viisisenttinen tikku pois takapuolestani. Nöyryytys on lievä mielenilmaisu silloin, kun sukulaisille joutuu toistamiseen samana päivänä paljastamaan perseensä.

Perunkirjoitukset riideltiin. Veljet toisilleen. Siskot veljilleen. Tädit tärkeinä. Enoni lämmitti saunan. Poikien kanssa hypättiin vielä uudet ennätykset korkeudessa.

Serkku otti kissan. Pani vesisaaviin. Odotettiin, pääseekö omin voimin pois? Pääsi! ”Haluatko nähdä siskoni alasti?” kysyi serkkupoika. Mentiin rantaan saunalle katsomaan. Se oli kauneinta, mitä olin koskaan elämässäni nähnyt. Kuusitoistavuotias nuori nainen. Alaston nainen, tyyni järvi, hieman utua pinnalla, kaislat kuin kaihtimet. Hiljaa liukuen yhä syvemmälle, kuin Anneli Sauli jokaisen suomalaisen miehen sydämeen. Serkulla nenä kiinni saunan huuruisessa ikkunassa, hän nauroi ja ilkkui, huuteli tisseistä ja pillusta. Minua hävetti olla mukana. Varmaan taas se jouhimato alkoi möyriä kikkelissä, kun tuli kuuma olo ja alkoi tulla jotain painetta sinne. Kun lopulta serkkutyttö tuli alasti ulos saunasta hän hyökkäsi veljensä kimppuun hakaten tätä vesiämpärillä niin, että serkkupojalla aukesi silmäkulma.

Hulluja nuo sukulaiset, ajattelin kävellessäni ihanien saniaisten keskellä, joita oli tuhansia pienessä kallioiden ympäröivässä notkossa. Heittäydyin makaamaan saniaisten lehtien alle. Katselin taivaalle, jota verhosi suuret lehdet kuin mekon helmat, kun polvenkorkuisena poikana katselin tätejäni maasta ylöspäin. Heiluttamalla saniaisia, helmat alkoivat tanssia valssia. Kasvien varret olivat kuin sukkien saumat, jotka johtivat ajatukset elämän aukolle, avaruuteen. Jouhimato poistui varmaan kikkelistäni, koska tuntui niin hyvältä, kun se syöksyi minusta ulos. Vetäen mukanaan sydämestä tullutta inhottavaa visvaa.

Kylän sepän pihassa käy traktoria ja jos minkälaista vempainta. Isäntiä läheltä ja kaukaa. Ja kaiken rikkonaisen saa seppä taas toimimaan. Seppä on sankari. Ilmarinen, sammontakoja. Lomalaiset olisivat pulassa, jos kylässä ei olisi tuommoista kummajaista, joka takoo viikatteet ja hoitaa ihmisten mielenterveyttä lupsakalla naurullaan. Sepän pojat ovat myöskin melkoisia vilperttejä, jotka järjestävät miehelle jos minkä laista mieliharmia, mutta mies rakastaa lapsiaan ja elämää, eikä vähästä hermostu. Kerran pojat kävivät pikkuveljeni kanssa kokemassa kaikki lähitienoon katiskat ja valehtelivat silmät pyöreinä onkineensa puoli veneellistä kaloja. Seppä ihmetteli, miten parikiloinen lahnakin käy mato-onkeen. Poikien jääkiekkomailatkin on hitsattu raudasta ja kiekkona lyijyllä täytetty putkenpätkä. Monet lelutkin ovat rautaa. Sepän vene on sentään puuta ja vaimo on nainen joka hoitaa puhelinkeskusta. Oikea sentraalisantra. Yhdessä he viettävät kaiken vapaa-ajan mökillä kalastellen, marjastellen ja sukulaisia kestitellen.

Sepän pojat olivat kerran juhlimassa kavereittensa kanssa mökillä ja ajaessaan kapeaa mökkitietä poispäin he törmäsivät melkoisella vauhdilla suoraan mökille tulevan sepän ja hänen vaimonsa auton keulaan. Nokkakolari. Vaimo löi päänsä tuulilasiin ja vuosi verta. Seppä nousi hitaasti autosta, käveli toiselle autolle, katsoi poikaansa silmiin ja kysyi: ”Muistitteko pojat katsoa verkot?”

Eno on joutunut sairaalaan. Oli noussut traktorilla navetan ylisille ja kaatanut kuorman jääden itse alle. Oli tippunut katolleen koko traktori. Kylkiluut ja käsi murtuneet ja toinen jalka poikki. Sama silta, joka ylittää navetanpäätyhuussin, jossa sain emakolta oikein kunnon suudelman pakaraan.

Täti hyökkää ulos talosta ja huutaa mummoa. ”Hakekaa pojat mummo! Se on varmaan mennyt metsään.” Me juoksimme pitkin metsiä. Katsellen tarkkaan ympärillemme ja huutelimme mummoa monta tuntia. Ilta hämärä alkoi laskeutua metsän ylle. Istuimme serkun kanssa kantojen nokkaan ja juttelimme niitä näitä. Mielessä kävi mummon kuolema ja kaikenlaiset muut kauheat asiat, joita ehkä saattaisimme kohdata löydettyämme mummon. Metsästä alkoi kuulua erilaisia ääniä. Meillä ei ollut oikein tietoa missä päin ollaan ja mihin päin pitäisi suunnistaa. Kävelimme hiljakseen eteenpäin. Pelotti. Yhtäkkiä seisoi edessämme kalmankalpea vanhus, suun ympärys mustikoista mustana ja paskat housussa. Mummo mutisee sekavia ja on vielä ihan humalassa. Yritämme taluttaa häntä tarttumalla kainaloista kiinni, mutta mummo haluaa vain metsään eikä vanhainkotiin.

Lopulta talon valot näkyvät ja tiedämme helpottuneena pääsevämme eroon paskalle haisevasta vanhuksesta. Mummo kuoli jonkun ajan päästä.

Perhe istuu kuplavolkkarissa kuin sardiinit tonnikalapurkissa . Välillä pysähdytään syömään eväitä tai uimaan. Isä voimistelee, seisoo käsillään. Äiti huusaa ja ihailee isää. Järviä ja siltoja vähän väliä. Ongitaan, jos vaikka ahvenia kalakeittoon.

Ja matka jatkuu. Mennään jonkun isän armeijakaverin kesämökille Nurmekseen. Sillä on urheiluliike, ameriikan auto, rahaa, Johnssonin viiskymmenheppanen pikavene ja vesisukset. Porokylä; urheiluliike. Käymme ensin katselemassa sen autolla Nurmesta. Miehet käyvät viinakaupassa muka tervehtimässä vanhoja työkavereita. Auto on Dodge.

Miehet nauravat äidilleni, kun hänen hameensa lentää korviin, sedän aukaistessa auton raitisilmatuulettimen kojelaudan alta. Äiti kiljuu ja on muka pahoillaan. Isän kaverilla on mukavia lapsia, poika ja pari tyttöä. Meillä synkkaa. Illalla, kun liike pannaan kiinni, lähdemme kohti Pielisen rantaa. Edellä menee Amerikka, toisena Saksa, kumpikin auto täynnä suomalaisia. Mökille.

Tavaroita pitää kantaa ainakin pari kilometriä, ennen kuin olemme perillä. Iso huvila, iso järvi. Me lapset syöksymme järveen. Pielinen hyväilee meitä. Isät laskevat verkkoja ja maistelevat pullosta äideiltä salaa. Saunasta tulee savua. Savusauna savuaa, hassua. Isät näyttävät meille kuinka armeijassa seistiin käsillään ja vedettiin leukoja. Äidit huutelevat syömään. Kaikki ovat iloisia. Syönnit päälle kokeillaan vesisuksia. Isä kokeilee ensimmäistä kertaa elämässään. Asettuu laiturin päähän istumaan ja laittaa sukset jalkaan. Sitten ottaa kapulasta tiukasti kiinni ja antaa lähtömerkin. Vene lähtee liikkeelle. Köysi kiristyy ja isä lähtee. Painuu pinnan alle. Äiti huutaa: ”Päästä irti narusta!” Siellä se menee pinnan alla kuin venäläinen sukellusvene. Setä pysäyttää veneen. Tilanne ohi. Isäni elää vielä.

Meidän lasten päivä on ohi. Komensivat nukkumaan, vaikka ilta on kaunis, eikä aurinko halua laskea ollenkaan. Aikuiset alkavat maistella viinaa ja pelata korttia. Ryysypokkaa. Akat kikattavat. Ukkojen kiimaista hörönaurua. Vaatteet vähenee. Yritän painaa tyynyä korviin. Inhottaa.

Yöllä isät hyppii äitien päällä. Kummaa ainetta viina. Seuraavana aamuna äidit lauleskelevat, isät puhuvat politiikkaa, ovat teräviä, maailman johtajia. Käyvät verkoilla. Alkavat puhua kasvatuksesta ja komentelevat meitä. Simputtavat kuin armeijassa; pitävät meille lapsille sulkeisia: poistuttavat taakse, käskevät hakea puita, siivota pihaa, aivan kuin heillä olisi huono omatunto, mutta vahva itsetunto. ”Lähdettäisi jo pois”, ajattelin mielessäni. Minä vihaan isän kaveria. En tiedä miksi, mutta minulla on paha olla.

Volkkarin kattotelineessä on hyvä kuljettaa koko perheen makuuvaatteet, teltta ja kaikki muu oleellinen matkailuun liittyvä roina. Me olimme matkalla nyt Enon suuntaan Uimaharjuun, toiseen hulluuteen, selluloosatehtaan varjoon. Ahvenisella ollaan sitten yötä ja ongitaan ja uidaan.

Kirkkaassa vedessä ui melkein läpinäkyviä ahvenia. Pieniä lampia, vieressä kallio, välissä mutkitteleva kaitanen tie. Vesi syvenee äkkiä, pohjassa harmaata karkeaa hiekkaa, ei voi uida alasti, joku näkee veden läpi. Ongimme isän kanssa koko yön, pikkuveljet nukkuu. Hieno paikka, tätä ei voi kukaan ostaa. Tämä kuuluu meille kaikille ja Enso Gutsaitille.

”Ka!”, sanoi isän veli. ”Ka kehvel!” sanoi toinen. ”Tokkiinsa, piitlestukka!” sanoi kolmas. Pihaan alkoi kerääntyä autoja riviin: Anglia, Volga, Mini, kolme Volkkaria, yksi Ooppeli ja Jawa moottoripyörä. Perinteisiin kuuluu panna kalusto näytille, mitä kullakin on. Naisia ei ole kaikilla veljillä näytille laittaa, varmaan laittaisivat jos olisi. Pikkuveli pääsi Jawan kyytiin, minä en uskaltanut. Oli kyydissä ollessaan tyhjentänyt isän lompakon tielle takataskusta. Isä haki seuraavan päivän ajokorttia ja rahojaan Kaltimon läpi menevän tien ojista. Rangaistukseksi jouduttiin pikkuveljen kanssa hakkaamaan pesäpalloa tolpan nokasta navetan seinään koko päivän, että varmasti opitaan oikea lyönti tyyli, muuten ei Oulun Lipolla ole tulevaisuutta.

Setä pakkaa jenkkikassiin pari leipää ja termospullon. Menee yövuoroon. Toinen setä tulee iltavuorosta. Isä lähtee sen kanssa verkoille. Äiti valittaa ainaisesta ruuanlaitosta ja siivoamisesta. Vanha ukki lukee raamattua ja vinkkaa minut luokseen. Kuiskaa korvaani salaisuuden ja vie minut ulos. Kävelemme riihilatoon, ukki vilkaisee vielä peräämme, ettei meitä vaan seurata. Se on tehnyt savesta kohokuvia, joissa kaikissa lukee omakoti kullan kallis. Ukki vannottaa, että tämä on meidän välinen juttu, eikä tätä muut ymmärrä. Niin se olikin. Jos tädit näkisivät tämän, ne toimittaisivat ukin vanhainkotiin.

Kun kumpikaan setä ei ole kotona. Hiippailen yläkertaan tutkimaan niiden huonetta. Huone ei ole suuren suuri, noin kaksi kertaa kolmemetrinen vinttikamari. Kaksi petiä, välissä noin metrin väli. Täällä on niin paha siivo, ettei äitinikään kävisi katsomassa, saati sitten siivoamassa. Vuoteiden välissä on pieni pöytä, jossa on setien kallein aarre; kelanauhuri. Siihen voi mikrofoonilla äänittää radiosta musiikkia ja vaikkapa itse laulaa. Laitan sen varovasti käyntiin. ”…Oon ehkä perhonen, nauraen leikkien, käyn illoin kaupungilla, hauskaa seuraa saan. Koskaan ei tietää voi, onko jo aamun koi, kun lento päättyy ja käy perho nukkumaan.…” Koetan hyräillä mukana, sanat vain tuottavat vaikeuksia. ”…On kaikki hauskaa kun lamput vain loistaa, ja soitto sähköinen luo tunnelmaa…” Minulla itkettää, en tiedä miksi. Noin kaunisääninen laulaja, jos sitä on rumpalit naineet, se ei ole oikein. Ei se voi olla huora. Minä rakastan häntä, kuten setänikin. ”… On synkkä hiljaisuus, rytmien vaihtuvuus, on mulle tarkoitusta, totta , ainoaa…” Sängyn alta pilkottaa Jallu lehti, kannessa upea nainen. ”…Kun uusi päivä on, saan nähdä auringon, sen paiste iltaperhon silmää häikäisee. Aamuinen raikkaus, hiljainen kauneus, on uutta, lentojaan nyt perho aattelee. En tiedä onko se sittenkään hauskaa, mä mietin joskus ja hiljaa mä oon. Mua silloin itkettää, perhonen yksin jää, mua päivään jonkun viisaan käsi ohjatkoon…” Minä itken, kyyneleet vain tulevat, miehet eivät itke. Vittu, mitä se niille kuuluu! Pelatkoot pesäpalloa, mutta jättäkää Koivuniemi rauhaan!

Ukkia piti käyttää lääkärissä. Se ei ollut ikinä suostunut auton kyytiin. Nyt se jostain syystä halusi, että pääsisi Anglian kyytiin. Ukki piti kiinni auton kojelaudasta ja jännitti elämänsä ensimmäistä autokyytiä. Puolessa matkassa kohti Enon keskustaa se alkoi työntää kojelautaa ja heilutti itseään edestakaisin. ”Eikö näillä piäse lujempaa?” se hoki. Kun päästiin takaisin kotiin, se otti moponsa, ajoi pihassa lenkin ja sanoi että: ”Tällä piäsee!”

Oli lauantai-ilta. Isä, äiti ja isän nuorempi veli olivat lähdössä tansseihin Suurlavalle Ilomantsiin. Setäni tälläsi saunan päälle hiuksiinsa prylkreemiä ja jotain uutta hoitoainetta. Laittoi valkoisen paidan, kravatin ja jalkaan äitini silittämät teryleenihousut. Ei muuta kuin menoksi! Etsimään sedälle naista, ettei äidin tarvitsisi pilata kaikkia lomia valmistamalla koko ajan näille vanhapoika sedille ruokaa. Minä varastin ukin kartongista punaista norttia. Polttelin yöllä yhden ja näin painajaisia.

Heräsin yöllä kun tulivat. Ei ollut ilmeisesti sedälle naisenhaku onnistanut, kun oli pannut hoitoainetta päähän, joka oli ruvennut hikisessä päässä vaahtoamaan kesken Vesivehmaan jenkan.

Vanhempien mentyä aittaan, nousin ylös sedälle seuraksi nauramaan hoitoaineelle. Setä kertoi, kuinka hän ei ymmärtänyt, miksi naiset eivät lähteneet enää Vesivehmaan jenkan jälkeen tanssimaan. Naurettiin, syötiin nötköttiä ja päälle käytiin polttamassa pihalla ukin kartongista nortit.

Muut ovat viettäneet taas hikisen aamupäivän heinäpellolla. Minä vaan en jostain syystä jaksanut nousta. Eipä kukaan kyllä yrittänytkään herättää. Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta. Yhtään pilveä ei näy. Minulle on jätetty kahvia pulloon ja lämpimiä riisipiirakoita pöytään. Täti leipoo talon alakerrassa, muut ovat pellolla. Tutkin sanomalehti Karjalaista, minulla on vähän huono oma tunto, kun en ole heinäpellolla. Talossa on hiljaista. Seinäkello kloksuttaa mukavasti ja kumauttaa yhden kerran puolelta ja täysille tunneille useammin. Jos lähden nyt pellolle, minulle keljuillaan niin raskaasti, että päivä menee varmasti pilalle. Jos keksisin jotain tekemistä, joka voisi olla hyödyksi talolle. Halkoja en kyllä osaa hakata ja sitä paitsi se homma ei taitaisi lomalaisille kuuluakaan. Saunaakaan ei näin keskellä päivää hyödytä lämmittää, kun on muutenkin niin kuuma.

Silloin pihaan karauttaa taksi, tai pirssi, niin kuin täällä on tapana sanoa. Autosta nousee varsinainen näky; oikea kokotti. On rimpsua ja rampsua, lierihattu, korkokengät, saumasukat, avonainen kukkamekko, jonka kaula-aukosta meinaa liha karata. Rinnat kuin kaksi isoa melonia, joita saa Joensuun torilta. Iso nainen, oikea nainen. Se viittoilee minua luokseen. Kyselee missä väki on ja kuka minä mahdollisesti olen? Autan häntä laukkujen kanssa. Minä olen hyytelöä, en saa juuri sanaa suustani. Se on tädin miehen sisko Kotkasta. Oikea ruusu, Kotkan ruusu. Hölöttää koko ajan. Minä vien sen leipomahuoneeseen katsomaan tätiä ja jätän sen sinne. Jumalauta mikä kana. Kylläpä se haisi hyvälle. Minulta unohtui nyt kaikki ajatuksetkin työnteosta. Kävelin pihalla ympyrää kuin kaheli metso keväthangella. Minä halusin lähelle tuota naista. Minä juoksin ja juoksin kohti saniaispaikkaa. Heittäydyin saniaisiin kuin gigolo naisiin. Minä rakastan kaikkea! Elämä on ihanaa! Nukahdan saniaisten juureen.

Kuuma ja kirkas kesäaamu hehkuttaa päälakea, vaikka jalat likoavat järvessä. Outo juttu. Käännyn ylösalaisin. Kuuma ja kirkas kesäaamu hehkuttaa jalkojani, vaikka pääni on järvessä.

Päivää! Mitä varten yritän hukuttautua heti aamusta, vaikka on näin kaunis kesäaamu? On aika hiljaista ja järven pinta kimaltaa kylmästi kuin lasi. On tyyntä, ei ole kiire mihinkään. Mitään ei tapahdu.

Pöydässä kärpänen yrittää irrottautua kahvikupista. On tainnut kastella itsensä sokeriin. Täytyy auttaa. Se lentää hujauttaa ikkunaan ja piirtää sokerilla hauskoja kuvia lasin pintaan; aika vesseli. Karjalanpiirakka taisi liikkua. Katson uudestaan. Ei! Täytyy lähteä takaisin rantaan. Kävisin vaikka vähän soutamassa. Vene liukuu tasaisesti pitkin tyvenen pintaa. Airo jättää vedestä noustessaan hauskan spiraalin veden pintaan. On hienoa olla elävä olento maan päällä, sillä eihän ole sanottu onko vaikkapa Marsissa elämää, vai olisiko se maan peilikuva. Jospa Mars onkin kuin tyyni vesi, josta maan elämä heijastuu takaisin; peili. Kuinka hirveän paljon tuhlataan rahaa pelkän peilikuvan tutkimiseen, olemme kuin apinoita pelleilemässä peilin edessä.

Joku huutelee ja huitoo vastapäisessä niemessä. Täytyy lipua katsomaan. Eihän tarvita kuin muutama soutava veto niin olet jo perillä. Hyvä vene, savolaismallinen karjalanpiirakka.

”Kyytiä vailla?” ”Souda minut. Minä maksan.”

Kaunis on katsella naisen vartaloa, kun valo tunkee kesämekon läpi piirtäen ääriviivat tajuntaasi, kun hän nousee veneeseesi. Hän istahtaa peräpäähän, ottaa melan ja alkaa ohjata, kuin olisi työkseen verkoilla käynyt. Soutaessani en saata sanoa mitään. Tuijotan vain ymmärtävinäni kaiken mitä tuo nainen puhuu. Suu käy kuin kaksitahtinen perämoottori.

Nainen tietää minne vene ohjataan. Minä vain soudan. En pidä kiirettä, kun ei ole pyydetty.

Sinisiä kukkia mekko täynnä, aika avonainen, tissit tärisee ja suu käy. Varmaan kuulevat kaikki lahden laitamilla asuvat, heinäpellolla työtätekevät, verkkoja selvittävät vanhat miehet mitä tuo nainen selvittää. Ihana kana! Ottanut varmaan paljon aurinkoa. Jalat on kuin Fatzerin suklaata. Polvet kiiltävät auringossa kuin Kekkosen kalju eduskunnan täysistunnossa.

Nainen alkaa yhtäkkiä itkemään. Hän mongertaa jotain epämääräistä murretta ja nieleskelee Kyyneleitä ja melankin se pudottaa. No voi perkele, mikä sille nyt tuli? Ei sitä voi mennä lohduttamaankaan kun vene kaatuu ja uppoaa. On nämä niin kaitasia nämä savolaisveneet.

Jos siellä Marsissa on sittenkin elämää ja tuo nainen on menossa takaisin sinne. Ei tuo ole täkäläisiä. Koreakin on kuin itkevä riikinkukko. Minä alan soutaa ympyrää, ettei se pääse rantaan.

Minä olen saanut vangiksi marsilaisen kanan. Tästä voi aueta julkisuus! ”Olin ufon kanssa soutamassa, mutta en antanut periksi.” kirjoittaisivat iltapäivälehdet.

Se lopetti itkemisen ja alkaa taas palpattamaan. Minä soudan edelleen ympyrää. Voimistan hiukan vetoja; nyt saa Marsin tyttö kyytiä. Entäpä jos se onkin miespuolinen naisennäköinen ufomies ja varmaankin vielä kaiken lisäksi homo. Perkele! Nyt pitäisi saada apuvoimia.

Nyt se nousee seisomaan ja alkaa riisumaan mekkoaan. Vene keikkuu uhkaavasti. Voi luoja miten voi vartalo olla kaunis. Paljaat hyvin muodostuneet pakarat sojottavat yhtäkkiä edessäni.

Haarojen välistä vilkkaa makaavan naisen pusuhuulet. Se yrittää sukeltaa veteen ja sukeltaakin.

Tuli varmaan marsilaiselle kuuma. Tuli kuuma myöskin minulle. Voi hittolainen! Jos minä nyt hyppään sen perään, se varmaan hukuttaa minut.

Nainen ui veneen perässä ja puhuu ja minä soudan rauhallisesti kohti rantaa. Istun jännittyneenä veneessä ja odotan kun tuo höpöttävä marsilainen, vähintäänkin homo nainen nousee vedestä. Nousen veneestä ojentaakseni sille pyyhkeen, se tarttuu ilkosen alastomana minuun kiinni ja riisuu minut. Minulla pelottaa. Suoritamme universaalin yhteyden. Ei kukaan usko enää minua. Ei lehteen voi laittaa: ”Homosteli marsilaisen naisen kanssa joka oli kana.”

”Täälläkö se kulju vetelehtii koko päivän. Olis tarvittu haravamiehiä heinäpellolla. Perkeleen vetkula! Mitähän tuostakin tullee? Mulukku pystyssä makkaa keskellä helevetin sanikoita. Jos oisin isäs, niin selkääs saisit. Alahan painella jo talolle! Sinua kaivataan syömään, en kyllä tiedä miksi.”

Jumalauta, että säikähdin. Huutaja oli yksi äksyistä tädeistäni, joka yleensä kyttäsi minua ja teki minusta syyllisen asiaan kuin asiaan. Sen pojalla on sokeritauti. Hölmö ämmä!

Koko suku näyttää taas kertyneen yhteen, kun sukulaisuus tarjoaa kerran vuodessa siihen mahdollisuuden. Heinäkuu. Koko Suomi lomailee. Varmaan melkoinen rasite kaikille pohjoiskarjalaisille. Joka viikonloppu on jossain tukkilaiskisat tai tanssit. Kivisalmen lavalla on tanssit. Koko suku saunoo ensin. Isännät ottavat huikkia ja hiplaavat ohikulkevia, kuin tahallaan tyrkylle tulevia naisia. ”No mikä se siinä.” ”Hihi!” ”Hoho! Pitäs kepittää!” ”Eläkä, eläkä, hihi.” Ilmassa on erotiikkaa. Meillä pojilla on hauskaa seurata setien, tätien, enojen, kälyjen ja kalujen touhuja kesäillassa. On tapana ukoilla mennä akkojen kanssa yhtä aikaa saunaan, selänpesuun, kuten he sanovat.

Järveltä kuuluu joka puolelta samanlaisia iloisia ääniä. Kuulostaa kuin kaikki lähtisivät tansseihin. Posket punaisina he siirtyvät sisämaahan valmistautumaan ja me lapset seuraamme perässä. Kylläpä äiti on kaunis ja isä komea, kun he tälläytyvät takseihin. Enolla on tapana juhlia oikein olan takaa. Ottaa kunnolla viinaa ja käydä seuraavana päivänä kirkossa ehtoollisella hakemassa synnit anteeksi.

Vanhemmat siskot keittävät vielä kahvit ja antavat viimeisiä ohjeita; kuka mihinkin menee nukkumaan. Minut määrättiin pihanperälle pimeään aittaan.

Sunnuntai aamu! Enoa lähdetään viemään kirkkoon syntien anteeksi antoon tai ottoon.

Kerran tämä eno oli eukkonsa kanssa saunassa ja yhtäkkiä kuului hirveä naisen tuskanhuuto. Emäntä juoksee alapää tulessa saunasta ulos ja heittäytyy pihanurmelle mahalleen makaamaan tukahduttamaan tulta ja eno perässä heittäytyen päälle, ettei kukaan näkisi eukkoaan alastomana. Eno oli pessyt pirtulla naisensa alapäästä jotain pikkueliöitä, ehkä satiaisia tai punkkeja ja oli hämärässä saunassa ruvennut kynttilän valolla katsomaan, että tuliko puhdasta.

Minä en ole yksin! Kurkistan varovasti peiton alta. Ketä muita aitassa on nukkunut? Aitassa on hämärää, vaikka ulkona on kirkas päivä. Toisella puolella kuorsaa vielä joku aika lahjakkaasti. En malta nousta. Odotan. Valon määrä aitassa lisääntyy tuntuvasti auringon siirtyessä itään. Vieressäni on nukkunut, vaikkakin toisella puolella huonetta, Kotkan ruusu, joka ei ole vieläkään herännyt. Hän kääntelehtii unissaan ja hänen paljaassa olkapäässään on ankkurin kuva. Nainen nousee istumaan sängyn reunalle. Toinen käsi vetää sängyn alta ämpärin. Hän laskee isot alushousunsa alas. Kyykistyy ämpärin päälle ja laskee virtsansa äänekkäällä lorinalla sinkittyyn sankkoon. Voi herran jumala! Minä en uskalla päästää pieruakaan. Jouhimato aikoo taas möyriä. Kikkeli on niin kovana että sattuu. Nainen nousee seisomaan. Nostaa housunsa ja venyttelee. Minä en kestä enää! Ihana kuolema tuli. Kotkan nainen huomasi minut. ”Olenko minä iskenyt yöllä tansseista miehen, vai hiiren kanssako on tullut yö vietettyä? Tulehan tänne tädin syliin niin saat tissiä.” Silloin minulle tuli kiire. Juoksin kuin Paavo Nurmi ulos aitasta suoraan ulkohuussiin ja vetäisin oikein ripulipaskat.

Järven pinta on tyyni. Ilma on hiostava; taitaa tulla ukon ilma. Istun rantasaunalla yksin ja vuoleskelen kaarnalaivoja. Siitä on nyt noin neljäkymmentä vuotta. Mikään ei ole juuri muuttunut, vanhentunut vain. Metsäpolut ovat nyt poluksi uudelleen muuttuvia autoteitä. Muuttoliike on täälläkin vain kaupunkiin. Maaseutu palaa Pohjoiskarjalassakin taas uudisraivaajille valmiiseen muotoon. Ne tulevat vielä viljelemään ja tekemään heinää; kaikenmualiman tietokone ja pörssikeinottelijat.

Päräytän pyörän käyntiin. Kotiinlähdön aika. Vettä sataa. Kiinnitän yhden saniaisen laukkuun. On vaimoa ikävä. Kotimatka alkaa. Ilomantsista ylöspäin; runon ja rajan tietä. Välillä näkyy venäläisten metsää, rajan toisella puolella suomalaista. Samanlaista männikköä ja kuusta. Hutunkylän kaupalla kaksi nuorta miestä ihailee harrikkaa. ” On miullai muottorpyörä tuolla takapihalla, mutta se ei ou ku tonnisatanen Kawasaki, tämän vuuven mallia.”