Kekkonen ja minä

En olisi ikinä voinut aavistaa, mihin kaikkeen sitä joutuukaan ,kun yksitoista vuotiaana pojankloppina vaihdoin trumpettini rumpuihin. Olin soittanut pari vuotta Haapajärven kunnan kansalaisopiston puhallinorkesterissa trumpettia ja minua ällötti, kun meillä oli tyttö rumpalina.Aina kun tyttö oli poissa,kävin salaa opettelemassa rumpujen hakkaamista, vaikkakin kutsun sitä nykyään soittamiseksi.Minä tykkäsin salaa siitä tytöstä, mutta en uskaltanut jutella sille,kun sen isä oli vielä orkesterin johtaja.

Eräänä iltana tyttö pyysi minua kanssaan ulos kävelylle.Sydämmessäni hakkasi palikat täyttä komppia,kun odotin illan romanttista kävelyä ihailemani tytön kanssa. Käveltyämme käsi kädessä noin puoli tuntia , tyttö kysyi hellästi ja arkaillen, voisimmeko kenties vaihtaa orkesterissa käyttämiämme soittimia.Minä en saanut sanaa suustani.Yritin suudella häntä, mutta en onnistunut ,tai en oikeastaan yltänyt, koska tyttö oli minua päätä pitempi.

Minusta oli siis tullut rumpali, treenasin vanhassa saunassa päivittäin varmaan neljä tuntia Sousan marsseja ja loppuajan Beatlesin opladiioppaladaata, kunnes isä komensi nukkumaan.

Tuli tieto, että Haapajärvellä avataan jonkun entisen presidentin ,Ståhlbergin museo ja itse Kekkonen tulisi tekemään sen.Minulla ei ollut ihan varmaa käsitystä tästä Kekkosesta, mutta jotenkin tuntui ja kuuneltuani itseäni vanhempien ihmisten,varsinkin urheilukentällä, juttuja, kuinka hieno esikuva urheilevalle nuorisolle tämä Kekkonen oli, rupesi minua hiukan jännittämään, miltä tuntuisi soittaa kovassa maineessa olevalle Suomen Tasavallan Presidentti Kekkoselle porilaisten marssi. Oli sovittu muiden soittajien kanssa yhtenäisestä esiintymisasusta, valkoinen poolopaita ja mustat suorat housut.

Avajaispäivän aamu oli kirkas ja kuuma, tulossa oli oikein hellepäivä.Minut oli jätetty yksin,lapussa pöydällä luki, jääkaapissa on ruokaa,tulemme sunnuntaina.Minuun iski paniikki. Mistä minä löydän poolopaidan.Minä tutkin kellon kanssa kilpaa kaikki talon vaatekomerot,turhaan, missään ei ollut poolopaitaa.Mikä paniikki,Kekkonen tulossa, eikä minulla ole poolopaitaa.Koska minulla alkoi olla kova kiire, tempasin ensimmäisen puseron ,mikä käteeni osui päälleni ja lähdin polkemaan kuin kilpapyöräilijä kohti Ståhlbergin museota. Kuumuus oli todella ahdistava, varsinkin kun polkee yli kolmenkymmenen asteen helteessä villapaita päällä.

Kasattuani rummut lavalle iski taas paniikki kimppuuni kuin painajainen, rumpujeni nahkaiset kalvot olivat kiristyneet niin tiukiksi kuumuuden vaikutuksesta ,että ne soivat kuin lasi.Jos niihin kaatoi vettä ,ne löystyivät ja soivat kuin olisi kärpäslätkällä pieksetty lahnaa. Kansallispukuiset naiset supisivat posket hehkuen Kekkosen tulosta ja kinastelivat kuka saa ojentaa Kekkoselle päivänvarjon ja juokohan Se mieluummin vettä vai kotikaljaa, minua jännitti aivan mielettömästi, mikähän se on miehiään,se Kekkonen.

Musta pitkä auto ajoi hitaasti museon pihaan, meidät komennettiin lavalle,sieltä näki hyvin,koska musta auto pysähtyi lavan eteen ja autosta nousi iso kaljupäinen presidentti. Kekkonen katsoi naisia tarkastellen päästä varpaisiin ja tuumasi hymyssäsuin ,että mistä aloitetaan.Naiset yrittivät laittaa päivänvarjoa hänen päänsä suojaksi, mutta Kekkonen työnsi varjon pois.

Kapellimestari nosti tikkunsa ylös, porilaisten marssin aika. Kekkonen istui meitä vastapäätä. Muilla ei ollut villapaitaa,ei edes Kekkosella,mutta minulla oli. Vaikka rumpuni soi kuin riivattu pirun viulu,minä soitin niinkuin olin marssin harjoitellutkin.Seurasi puheita, minä ja Kekkonen kuunneltiin. Mietin siinä katsellessani Häntä,että kummallahan meistä on kuumempi,paitsi että Kekkosella oli juomista ja minulla ei.Soitimme vielä toisenkin kappaleen,sekin meni varmaan ihan hyvin vaikka rummut soivat aivan eri äänilajista kuin muut torvet ja rumpalilla oli villapaita päällä.

Tilaisuus oli päättymässä ja Kekkonen lähestyi orkesteria.Hänellä oli tapana kiittää orkesteria kättelemällä kaiki soittajat henkilökohtaisesti.Suomen presidentti Urho Kaleva Kekkonen tarttui suurella lämpimällä kourallaan käteeni,katsoi minua silmiin, hymyili ja iski minulle silmää aivan olisi ymmärtänyt, että ainakin minä yritin parhaani.Silloin minä päätin, että jonain päivänä olen vielä maailman tai ehkä Suomen tai vaikkapa omasta mielestäni paras rumpali, kiitos Kekkosen.