Mummot ja Harleyt

Minkä kehnon takia pittää riskeerata henkensä ja perheen onni tappamalla vielä eukkonsa ja lapsensa jollakin helevetin konneella. Ei moottoripyörä ole mitenkään turvallinen verrattuna hyvään autoon jossa minullakin on lämmin ja mukava istua ja körötellä. Anoppi jaksaa aina tai jaksoi niin kauan kuin jaksoi eli hän kuoli. Mutta ei häntä moottoripyörällä tapettu, vaan häneltä loppui sydän, kone ei jaksanut enää, öljy ei kiertänyt eikä vaihdosta ollut mitään apua.

Kymmenen vuotta sitten, kun ostin Harley Davidson merkkisen jumalan luoman moottoripyörän, antoi anoppini ymmärtää että olemme vaimoni kanssa tehneet liiton itsensä saatanan kanssa. Vähäksi aikaa hän teki myös lastenhoitolakon, ettei vaimon kanssa päästäisi yhdessä ajelulle. Mutta, kun aika kului ja mummo näki kuinka onnellisia meistä hänen tyttärensä viidentoista avioliittovuoden jälkeen, oli tullut, hän lopetti ivaamisen. Mummo näki kuinka paljon erilaisia ystäviä pyörä toi mukanaan . Kun viisi vuotta olimme pyörällämme kiertäneet Eurooppaa ja kotimaata, alkoi vaimoni maha pömpöttää kuin raskaana olevalla naisella. Hänet olin tyttären toivossa saanut houkuteltua antautumaan vielä kerran, vaikka edellisestä perhettämme ilahduttavasta lapsen syntymästä oli kulunut jo viisitoista vuotta.

Meillä on nyt kolme poikaa ja tyttö. Tytön syntymä antoi sydänvikaiselle mummollemme kolme vuotta elinaikaa lisää. Olisikohan antanut viisi, jos emme olisi laittaneet pyörään sivuvaunua, jossa tyttäremme on matkustanut yksivuotiaasta jo parikymmentätuhatta kilometriä. Mummoa ihmetytti suuresti ihmisten hinku sivuvaunun kyytiin, varsinkin kun hänen vanhempi siskonsa änkesi kyytiin. Mutta mummo pysyi päätöksessään, ei käytä suihkua eikä nouse moottoripyörän selkään.

Sota-aikana mummo toimi lottana kiestingissä ja varmasti näki kovempia miehiä kuin yksikään motoristi on tänä päivänä tai kuvittelee olevansa, luki selässä ihan mitä vaan.

Mummo pelkäsi puolestamme aina kun Harley pörähti käyntiin, katseessa heijastui molemminpuolinen kuolema, hei sitten, palatessamme, jällennäkemisessä oli elämisen kunnioitusta ja iloa. Varsinkin tytön ilo, noustessaan sivuvaunun vankeudesta, kuten mummo sanoi, sai hänet tuntemaan taas tarpeelliseksi päästessään tytön kanssa touhuamaan.

Eräänä iltana lähdimme taas, ajossamme ei ollut sitä fiilistä kuin on aina ollut, sama tunne on aina kun jokin paikka pyörästä on loppumassa ajan suhteen. Eihän näistä häviä kuin virta tai katkeaa hihna, joskus on loppunut bensa, mutta se on oma vika tai yhteiskunnan kun on nostanut köyhälle litrahinnan niin ylös. Mummolla otti pumpusta, erillalailla kuin ennen.

Hän oli juuri lopettamassa elämäntarinaansa eräälle venäläiselle naiselle ja sanoi kertoneensa kaiken, aika ironista, jollekin entisen vihollisen tyttärelle, jonka sukulaisia he olivat isänmaata puolustaessaan joutuneet tappamaan ja päinvastoin. Kaksi kertaa ennen lopullista virran katkeamista mummo pyysi matkaan, molemmilla kerroilla sanoin, ei vielä, not yet, kolmannella kerralla luodessani hautaa umpeen putosin hautaan. Kirosin, en huomannut takanani seisovaa pappia joka nyt uskoi, että anopilla ja vävyllä oli kemiat kunnossa.

Ennen hautaamista päätimme hautaustoimiston pyynöstä saattaa mummo Harleyllä patologiselta paikkakuntamme seurakunnan kylmiöön. Mennessämme hakemaan pysäytti moottoripyöräpoliisi meidät ratsatakseen, mutta en antanut suunvuoroa, hautajaissaattue, hän pyysi anteeksi ja matka jatkui. Patologisella tuli kumma tunne rintaan, lämmin hyvä olo, kerroin muillekin, eivät ymmärtäneet. Koko matkan tuntui hyvältä, poliisitkin tulivat vastaan ja kun näkivät ruumisauton ja meidät, tekivät kunniaa poliisin omalla tervehdyksellä.

Matkalla tajusin, mummo ajaa Harleyllä, hän tuli Fat boylla kotiin. Kerroin papille, hyvä, ettei tilannut valkotakkisia miehiä hakemaan minua hoitoon. Hän vakuuttui vasta kun putosin hautaan. Mummulla ja vävyllä oli hyvät välit.

PS. Syksyllä mummo katkaisi harrikan hihnan.