Opettaja

Minua hiukan jännitti ensimmäinen päivä sijaisopettajana yläasteella. Toisena päivänä tunsin jo oloni yksinäiseksi. Kömpelöt vitsini eivät tehonneetkaan toivomallani tavalla ja mietin jopa karkaamista kesken päivän. Ikäero nuorten ja vanhojen välillä on tosiasia, joka on vaikea hyväksyä ja jota on mahdotonta verrata omaan nuoruuteen, kosketukseen seikkailun ja elämän kummallisuuden välillä.

Keksiessäni tylsiä tehtäviä oppilailleni, kiinnittyi huomioni erääseen tyttöön, jonka tuima kysyvä katse sai minut tuntemaan itseni tyhmäksi ja kuin riisutuksi kaikesta oppimastani elämän suhteen. Olin kuin puulla päähän lyöty, tässä oli jotain tuttua, jotain pelottavaa menneisyydestäni. Silti sydämmessäni syttyi discovalot tuikkimaan kuin tähdet helmikuun pakkasissa pohjoisen taivaalla aina, kun tuo tyttö katsoi syvälle silmiini. Yritin miettiä, onko kyse jostain viidenkymmenen villityksestä, kun nuori tyttö saa minut käyttäytymään kuin tyhmä, nuori aasi.

Aina, kun tytön luokka tuli tunnilleni, tarkistin ensimmäisenä, onko hän paikalla. Koskaan ei minun tarvinnut merkitä häntä poissaolevaksi. Me odotimme toisiamme ja sydämmessäni tuntui hyvältä, kun sain neuvoa tyttöä, ja olla hänen lähellään. Minä olin rakastunut itseäni kolmekymmentä vuotta nuorempaan tyttöön. Minua hävetti, mutta tuntui silti hyvältä. Aamuisin ei kouluunlähtö tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, odotin vain näkeväni vilauksen tuosta tytöstä. Itsehallintani rupesi kiusaamaan minua, en tiennyt miten minun tulisi kohdata itseni ja tunteeni. Päätin normalisoida tilanteen, eli suhtautua tyttöön, kuten kaikkiin muihinkin oppilaisiin. Mutta, aina kun näin tytön, tuli minulle outo olo, jotain entistä, jotain sellaista, minkä olin jo elänyt.

Sijaisuuteni oli ohi, siirryin muihin tehtäviin, tytön katse ja olemus jäi mieleeni, hassua, aivan kuin elokuvissa, rakkaat erotetaan toisistaan. Tein sijaisuuksia muissakin kouluissa ja yritin löytää vastaavaa oppilaistani, selvittääkseni itselleni, että se oli vain jotain vanhan miehen kaipuuta nuoren lihan perään, mutta selitystä käyttäytymiselleni en löytänyt.

Tyttö unohtui mielestäni, en edes muistanut häntä tehdessäni lyhyen sijaisuuden samassa koulussa vuoden kuluttua, hän ei sattunut opetettaviini.

Kului aikaa, kaksi vuotta. Minut kutsuttiin opettamaan jälleen, työ teki välillä hyvää, olin jo kyllästynyt itseeni ja ainaiseen rahapulaan, kuten perheenikin, kaipasin yleisöä. Tunnit kuluivat, oppilaat vaihtuivat, olinhan tehnyt samaa työtä edelliset vuodet, mutta eri kouluissa.

Iltapäivällä aurinko häikäisi luokkaa verhojen välistä ja tunnelma oli kutakuinkin keveä, oppilaat tekivät töitään ja minulta lipsahteli vitsejä, hävyttömiäkin. Yhtäkkiä huomasin jotain tuttua eräässä oppilaassa, joka oli ilmestynyt tunnilleni kuin tyhjästä. Tyttö kolmen vuoden takaa istui vastapäätä minua ja hymyili ystävällisesti. En tiennyt mitä sanoa. Hän oli kuin enkeli, musta enkeli. Pikimusta tukka, tuima, mutta ystävällinen katse, lempeä hymy. Tyttö, puettuna mustiin. Tuntui kuin olisi ollut joku lapsuuden syntymäpäivistäni, jolloin sain lahjaksi usein elämyksiä, ne tulivat vanhemmilleni huomattavasti halvemmaksi kuin ostetut lahjat. Minulle tuli hyvä mieli, olisin halunnut halata tuota tyttöä. Yhtäkkiä tajusin, kuka tuo tyttö oli ja minua pelotti. Nuorena poikana, juuri tuon hänen ikäisenään, seurustelin kiihkeästi erään tytön kanssa, me olimme aina yhdessä, nukuimmekin. Vanhemmat tunsivat itsensä erittäin kiusaantuneiksi käyttäytymisemme takia, mutta me emme välittäneet muiden itsekkäistä moralisoinneista, me rakastimme toisiamme ja päätimme olla aina ja iankaikkisesti yhdessä. Se oli meidän kapinaa, anarkiaa rakkaudella ja nuoruudella. Sitä kesti kolme vuotta.

Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme uimassa. Joessa oli kova virta, pyörre imaisi tytön pinnan alle ja vei mukanaan. Ruumis löytyi kahden päivän päästä vanhasta rysästä. Se koski, jätti syvän haavan sydämeen joka vuotaa kyyneltä vieläkin. Kaikki kuvat, maanpäälliset muistot tytöstä katosivat tai hävitettiin, jotta nuori mies saisi elämästä kiinni ja unohtaisi. Nuorukainen unohti, mutta sydän ei. Rakkaus ei kuole koskaan.

Nuoruuden tyttöystävä kolmenkymmenenviiden vuoden takaa, istui nyt edessäni ja hymyili ystävällisesti. Minulla oli varmaan syntymäpäivä.

Kerrottuani ongelmastani tytön luokanvalvojalle ja tiedusteltuani, kuinka tytöllä ovat edelliset vuodet menneet, sain kuulla, että hän on yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa ja on joutunut erityisopetukseen, valvonnan alle. Minusta tuntui pahalta, että näin on päässyt käymään, vaikka en ole koskaan edes kunnolla tyttöä tuntenut. Ajattelin, että jos vain jotenkin voisin auttaa, olihan hän entinen tyttöystäväni, vaikkakin elävä muisto nuoruudestani. En halunnut menettää otetta entisestä, halusin jopa tutkia itseäni, kuinka pitkälle voin ajassa taaksepäin mennä.

Hän alkoi kulkea tunneillani, vaikka ei ollut edes oma luokka kyseessä ja minä tunsin olevani onnellinen. Huomasin myös, että hän on aika yksinäinen, vanhemmat ovat eronneet, äidillä ei ole aikaa isolle tytölle, joka näyttää olevan tuuliajolla yksinäisyydessään. Myös omat luokkatoverit vierastavat häntä. Minua tuo salaperäisyys kiehtoi. Jäimme monesti tunnin jälkeen juttelemaan tai hän jäi auttamaan minua luokan siivoamisessa. Kevät kului ja ystävyytemme vain lujittui, olin aina hyvällä päällä. Vaimokin ihmetteli, miten jaksoin raskaitten koulupäivien jälkeen vielä leikkiä lasten ja hänen kanssaan ja osoittaa iltaisin ehkä naurettavankin ylitsevuotavaa rakkautta häntä kohtaan. Kerroin hänelle, mitä minulle on tapahtunut, vaimo yritti olla ymmärtäväinen, mutta epäili viisikymmppisen vinkeitä, keksiä tekosyitä päästä nuoren naaraan seuraan. Minä lupasin ja vannoin, että ei ole kyse mistään villityksestä, vaan silkastasta uteliaisuudesta itseäni kohtaan.

Otin eräänä päivänä tytön moottoripyöräni selkään ja ajoimme muiden oppilaiden ja parin opettajan jäädessä tuijottamaan ja kuiskuttelemaan peräämme. Hurautimme kauniin ja lämpimän kevätsään syleilyssä lähimpään kaupunkiin ja takaisin. Tyttö nautti suunnattomasti ajelusta ja pyysi päästä toisenkin kerran kyytiin. Seuraavana päivänä minut kutsuttiin rehtorin puhutteluun, jossa yritin puolustautua selittämällä, lähinnä tieteellisellä kiinnostuksella tyttöä kohtaan. Rehtori oli yhtä epäileväinen kuin vaimonikin ja teki selväksi, että minun on parasta pysyä tytöstä erossa. Minä olin raivoissani marssiessani ulos kansliasta. Menin pyöräni luo, tämähän oli kuin ennenvanhaan. Meitä kiellettiin olemasta julkisella paikalla yhdessä, koska olimme siihen liian nuoria, mihin?

Tyttö katsoi minua kauempaa, vinkkasin hänet kyytiin. Rehtori mullisteli ikkunassaan, taisi mennä työpaikka, ajattelin käynnistäessäni pyörää. Lähdimme arvokkaasti koulun pihasta, tyttö vilkutti iloisesti kavereilleen, hän ei ollut enää yksinäinen. Hänestä oli tullut suosittu.

Ajelimme rauhallisesti katsellen maisemia tuntien erilaisia tuoksuja sieraimissamme. Ajaminen tuntui mukavalta ja ilmeisesti kyytiläisenikin nautti, koska vilkaistuani taustapeiliin, näin vain onnelliset, hymyilevät murrosikäisen silmät. Tunnelmaa voisi verrata aikaan, jolloin vaimoni kanssa hankimme pyörän. Me tunsimme ensimmäisellä yhteisellä matkalla yhtä aikaa pelkoa ja rakkautta. Pelko ympäristöä kohtaan, kateellisia ja katkeria ihmisiä, ainakin se silloin tuntui siltä, niin kuin nytkin, kun olen rikkomassa sovinnaisuuden turvallisia rajoja ajeluttamalla nuoruudessa menettämääni onnea, pitkin suomaisemia ja ohi kiitäviä kateellisia bemareita ja volvoja.

Muistan vielä elävästi, kun makasimme vierekkäin pihasaunan pukuhuoneen lattialla ja suutelimme toisiamme kiihkeästi, olimme varmaan kolmentoista ja täysin varmoja, että ei ole olemassa muita kuin me kaksi maailman eniten toisiamme rakastavat kyyhkyläiset. Me olimme rohkeita ja rehellisiä toisiamme kohtaan. Me emme olleet vielä kypsiä yhtymään, mutta tutkimme viattomasti alastomia kehojamme tuntien hyvää oloa kosketetellessamme toistemme kehoja.

Ajatuksissani myllersi muistoja ja muistikuvia pyörän hyristäissä allamme ja viedessä meitä kauas pois kaikkien ilkeiden paskiaisten luota. Tunsin olevani nuori kapinallinen ja kiihdytin pyörääni välillä vähän liiaankin kovaan vauhtiin, koska tunsin kyytiläiseni jännittävän reisiään vartaloani vasten, pelko tuntui jännittävältä. En kokenut enää olevani aasi, vaan uljas arabialainen ratsu, joka kiidättää isäntänsä ryöstämän neidon erämaan keitaalle haaremiinsa.

Pysähdyimme pienen baarin eteen juodaksemme kahvit. Paikassa harjoitettiin jotain suoramyyntiä, ukkoja istui lipittämässä keskiolutta ja myyjä tuijotti meitä kuin olisi nähnyt aaveita keskellä päivää.

Pyysimme kupilliset kahvia, tytölle kokista ja viinerit. Pulla oli kuivaa, kahvi maistui enempi paloöljyltä kuin kahvilta, tyttö hymyili, hän näytti onnelliselta, minunkin aikani pysähtyi.

Katsoessani ikkunasta pihalle, kierteli pari kännistä ukonkörilästä pyörääni naureskellen, aivan kuin aikoen vahingoittaa harleytani, toisella oli kädessään kirves. Pyysin tyttöä odottamaan pöydässä, sillävälin kun kävisin ulkona kysymässä, mitä ukoilla kenties olisi mielessä. He huomasivat tuloni ja perääntyivät hiukan. Tutkin pyörää, ettei sille oltu vaan tehty jotain, kaikki oli kunnossa ja palasin kahvilaan. Tyttöä ei näkynyt missään, kun kysyin myyjältä tytöstä, hän alkoi nauramaan typerällä virnistyksellä, hampaattomalla suullaan, niin että kuola lensi tiskille.

Minulle alkoi nousta hiki pintaan, varsinkin kun ulkona seisoskelleet ukot ilmestyivät kirves kourassa viereeni hihittämään. Tunnelmaa voisi verrata johonkin kauhufilmiin, sydämessäni jyskytti kuin vanhan veturin ohjaamossa, mielessäni vain yksi kysymys, missä tyttö on. Jouduin paniikkiin ja aloin riehumaan ja huutamaan, missä tyttö on. Löin toista miestä ja juuri kun aion kuristaa tuon typerähymyisen, huonohampaisen naisen, kuulin jostain tytön huutavan nimeäni, kuin seireenin kutsu, kuin loitsu, tule minun luo, auta minua. Mistä ääni tulee, onko se hän, onko tämä unta, vai olenko sekoamassa. Katsoessani ulos, huomaan tytön istuvan pyöräni päällä ja odottavan minua. Tytöstä hehkui outoa valoa ja hän hymyili rauhoittavaa hymyä. Kysymättä mitään, laitoin pyörän käyntiin ja lähdimme liikkeelle.

Olimme ajelleet outoja, mutta kauniita, mutkaisia teitä, useita tunteja, matkaa oli taittunut varmaan sata tai kaksi kilometriä, väliäkö sillä, tuntui mukavalta kuljettaa muistoja mukanaan. Tyttö säteili tyytyväisyyttään, ei puhunut mitään, hän oli kaunis. Minua hiukan alkoi pelottamaan, edellisen pysähdyksen tapahtumat eivät voineet olla todellisuutta. Pysähdyimme syrjäiselle parkkipaikalle hiukan jaloittelemaan ja kyselin tytön vaikutelmia ajelemisesta ja koti-ikävästä. Hän otti minua kädestä kiinni ja lähti viemään kohti tien vierellä kulkevaa jokea. Rantaan päästyämme tyttö pyysi minua kanssaan uimaan. Innostuin heti asiasta, mutta hetken päästä muistin hukkumisen mahdollisuuden ja aloin pelätä pahinta. Tyttö heitti reippaasti vaatteensa rannalle ja alkoi auttamaan minuakin riisuuntumisessa vastustelustani huolimatta. Hän oli iloinen ja innoissaan vetäessään bootseja ja nahkahousuja jaloistani. Unohdin pelkoni katsellessani tytön valkeata ihoa ja pieniä viattomia nänninpäitä, alapään olemattomasta karvoituksesta puhumattakaan. Muutama sata vuotta sitten neljäntoista vanha tyttö oli jo valmis naitavaksi ja synnyttämään. Saatuaan minut alastomaksi, hän halusi leikkiä kiinniottamista ja houkutteli minua ottamaan itseään kiinni. Juoksin kuin nuori koira jäniksen perässä, se oli hauskaa, tuntui kuin en hengästyisi lainkaan ja lopulta sain kuin sainkin hänet kiinni unohtaen, että olimme ilkosen alastomia kuin Aatami ja Eeva paratiisissa. Koppasin hänet syliini kuin vaimoni kaksikymmentä vuotta sitten ja halasin ja puristin häntä itseäni vasten ajattelematta mitä olin tekemässä. On sanoinkuvaamatonta, kuinka hyvältä tuntuu pitää sylissään puhdasta nuorta neitsyttä, jonka hiki tuoksuu makealta viiniltä ja jonka huulet maistuvat mahlalta ja jonka korvan takana asuu kuiskaus rakkaudesta. Hän on niin kaunis ja viaton, että suurin synti minkä sillä hetkellä mies tiedostaa olisi jättää neitsyys jollekin nuorelle ymmärtämättömälle pojanklopille vietäväksi.

Pidin tyttöä sylissäni, minä itkin. Minä en saattanut jatkaa. Tyttö silitti ohimoani, suuteli hiljaa otsaani ja otti kädestäni kiinni. Kävelimme yhdessä veteen.

Uituamme jonkin aikaa, nousimme rantaan, pukeuduimme ja kävelimme käsi kädessä pyörälle.

Pyörän luona päätin soittaa vaimolleni kertoakseni missä olimme. Hän ei ollut soitostani kovin innostunut, pyysi vain käymään kaupassa kun tulen käymään kotona, joskus. Minulla alkoi hermostuttaa toden teolla, mitä minä olen tekemässä. Hyvä, ihana vaimo kotona ja lapset, pitkäaikaisen avioliittomme hedelmät, jotka ovat hiukan ihmeissään, kun isä ajelee ympäri maakuntia heidän ikäisensä hempukan kanssa, ei helvetti, tämä ei ole oikein, pyörä on myytävä.

Ajelimme vaisuna takaisin päin, minua ei huvittanut enää mikään. Tuntui kuin kaikki kaatuisi taas päälleni, kuten niin monesti aikaisemminkin. Tyttö alkoi pitää minusta kiinni kokoajan lujemmin, hän painoi kypäränsä vasten kypärääni, ja piti kiinni kuin apinavauva emostaan. Minun oli pakko pysäyttää pyörä ja katsoa mitä tyttö oikein ajaa takaa, onko jokin ehkä vinossa. Tyttö riisui kypäränsä, suori pitkää pikimustaa tukkaansa ja katsoi kyynel silmässä minua syvälle silmiin. Hän kertoi olevansa vaikeuksissa ja valmis tekemään mitä vain, jos pystyisin auttamaan häntä. Kuuntelin, en sanonut mitään. Tyttö kertoi painostuksesta, johon hän on ajautunut. Hän oli joutunut mukaan huume ja huumaavien lääkkeiden jakeluorganisaatioon ja pyysi minulta apua, päästäkseen irti siitä kaveripiiristä, joka seuraa hänen tekemisiään kaikkialla, eikä anna yksityisyydelle mitään arvoa eikä aikaa. Siksi hänellä on ollut mukavaa ajella kanssani, koska kukaan ei ole nurkan takana kyttäämässä, mitä me teemme tai minne menemme. Entäs minä, nyt taidan olla korviani myöten kusessa. Minulla on kyydissä murrosikäinen pommi, joka voi aiheuttaa minulle ja perheelleni vaikka mitä vaikeuksia.

Ajelimme hiljakseen kohti kotipaikkakuntaa, kun yhtäkkiä vastaantulevalta kaistalta kääntyi eteemme pakettiauto.

Valot häikäisevät silmiäni, olen jossain leikkaussalissa, jokapuolelta kehoani säteilee kipua, minua tutkitaan. Lääkärit tökkivät joillain tikuilla, mitähän on tapahtunut. Minä en kuule mitään.

Erämaan laidalla seisoo yksinäinen nainen, hän heiluttaa mekkoaan, minä juoksen, olen varmaan juossut jo koko päivän, mutta jalkani eivät liiku. Söin viagran monta tuntia sitten, eikä minulla seiso vieläkään. Lintu yritää nokkia silmiäni, häikäisee, minä tulen, laukean, mikä ihana tunne. Minä olen mies, minä olen, olenko minä, mikä minä olen, missä minä olen, kuka me olemme. Olenko päässyt lukioon.