Rattopainia tatamille Tämä kirjoitus on kunnianosoitus niille suurille elokuvan neroille, jotka ovat pyyteettömästi kuvanneet ihmisen elämän kurjuutta ja ihanuutta. Minä en ole nero, mutta pyrin kertomaan itselleni tuon tuostakin syitä ihmisenä olemiseeni. Lukuisia kysymyksiä, liuta vääriä olettamuksia, turhauttavia vastauksia, jos tietäisin, voisin kertoa sen sinullekin. Aina, kun olen yksin, mietin missä kaikki ovat. Kun taas kaikki ovat paikalla, murehdin yksinäisyyttäni ja ylevää surkeuttani. Kuvat vilisevät silmieni ohi, kuin pikajuna, jonka ikkunoista heijastuu ympäröivä elämäni. 24 kertaa sekunnissa, kuin elokuvassa. En ole ennen nähnyt Catherine Deneuven painivan lesbokohtauksessa Isabelle Hubbertin kanssa. Voi, kuinka innostavaa, ehkä kiihottavaakin . Kaksi hienoa, arvostettua näyttelijää on pantu painimaan lattialle kuin pienet pojat pohjanmaalla. Haluaisin olla tuo tietty matto, jonka päällä kieriskelevät ja piereskelevät nuo kaksi hienoa naista päättäen kisailunsa suudelmaan. Miksi painin vain itseni kanssa, miksi en liity painiseuraan. Miksi kukaan ei uskalla painia kanssani. Olenko liian lihava ja murskaisin vastustajani painollani. Suomi menetti Olympiakullan painissa, sen takia, kun vastustaja oli liian karvainen. Ei hikistä karvaista miestä voi halata. Ehkä olen yksin, kun olen niin karvainen, että uimahallissakin siivoojat kulkevat perässäni harja ja rikkalapio kädessään. Vaimonikin katselee jo muita. Itse tuijotan naisia herkeämättä, aina, missä vain naisia näen. Rumia ja kauniita, mutta silmiin en niitä katso. Ne vievät mukanaan, luulisin, pelkään. Milloinkahan viimeksi katsoin rakkaintani silmiin. Sankarina oleminen olisi nastaa, mutta vaarallista. Olisi velvoitteita. Kaikki me olemme omiemme mielestä sankareita, arjen sankareita. Vakuutusyhtiö odottaa sankaritekoa, ajallaan maksettua vakuutusmaksua. Pankki lainanlyhennystä. Aika ei anna myöten, rahaa ei ole sankaritekoihin, nekin maksavat liikaa. Ei minussa ole tähtiainesta. Ehkä yksinäisyys johtuu ahneudesta saada ystäviä. Ei vakuutusyhtiö voi olla ystävä, se on vain yhtiö. Miten pankki voi olla ystävä. Ystävyys ansaitaan. Painissa voittaa se, joka saa toisen selätettyä. On vain väännettävä sisulla ja voimalla. Olen tehnyt ratkaisuni, minua ei selätetä. Vapise kansalainen, teräsmies on hengissä, no, peräpukamat tosin vaivaavat ajoittain. Ruostunut teräsmies, onneksi on ruostumaton pyykkikone, joka puhdistaa alushousuista ruosteen. Kun syksy saa, mutta minä en, lauletaan laulussa, käy ajatus monta kertaa naisessa ja synkässä metsässä, suurten kuusien varjossa. Pääni pensaaseen painan, kuuntelen jänisten jättämää ääntä, korvat höröllä pupujen lailla, loikin tasajalkaa pitkin kuusikkoa toivoen lyöväni pääni johonkin oksaan tullakseni järkiini. Vittusaatana, onpa kaunista, syksy on kaunista aikaa. Seitsemän minuuttia aamuisin onnea riittää, sen jälkeen on hiljaista. Kaikki ovat poissa. Olet yksin. Pimeys rauhoittaa, et löydä edes itseäsi, saati taskulamppua. Valaistu mieleni, anna auringon nousta. Älä koskaan toteuta ensimmäistäkään ideaa, jonka herätessäsi saat, jää nukkumaan, nuku itsesi pois muita härnäämästä. Jokainen meistä tietää olevansa toisille kiusa. On vain siedettävä. Perkele, joka aamuko olisi annettava anteeksi, yritettävä ymmärtää. Salainen maailma sisälläsi pitää sinut pimeydessä, helvetin portilla, portin toisella puolen seisoo Jeesus ruoskittuna, valmiina antamaan anteeksi kaikki sinun ja maailman synnit. En minä ole syntiä tehnyt, ei minulla ole syntiin varaa. Synti on rikkaiden tauti, hauskan näköistä ja varmaan nautittavaa, vittu, sen eteen kannattaa tehdä työtä. Synnissä rypeminen elämäntehtävänä, pakkomielle taivaan portilta. Syntiin lankeamisen ennaltaehkäisyyn satsatut yhteiskunnan varat ovat jäädytettynä Coca- cola companyn kylmiössä odottamassa parempia aikoja. Aikoja, jolloin elämänjano loppuu. Nyt minua ei janota ollenkaan. Täytyy olla joku kotona, jos haluaa olla masentunut, muuten kukaan ei lohduta. Kerroin naapurin emännälle lohdutonta tietoa siitä, kuinka viisikymppiset tekevät syksyisin työkseen itsemurhia, niin hän kysyi, että, milloin aion tappaa itseni. Hän on leski. Hän on kateellinen vaimolleni, koska en ole vielä tappanut itseäni. Ei mitään iloa vieläkään. Alastomuus kävelee puettuna pakoon, kosketus katoaa, yksinäisyys otti taas niskalenkin, kello käy armotta . Pimeys päässäni panee kysymään koko ajan että, milloin saa laittaa valot huoneeseen. Minut on petetty. Kenellekään ei saa kertoa, että minussa on salaista elämänvoimaa. Sisäinen iloni on vain pidettävä piilossa, parempi kun siitä ei saa tietää kukaan. Nauran itsekseni. Nauran kaikille. Nauran jokapäiväisyydelle. Minä nauran. Ilo sisälläni pulppuaa korvieni väliin, kuin siemensyöksy poikuutensa menettävällä nuorella miehellä. Ilolle ei meinaa tulla loppua, vaikka kuinka puristaisin päätäni. Loppuisikohan se, jos laittaisin hirttosilmukan kaulaan ja kiristäisin vain sen verran, että henki juuri ja juuri kulkisi. Ehkä ei sittenkään. Ehkä annan ympärillä olevien ihmisten edelleen masentaa minut ja tuntea oloni synkän kotoiseksi itsessäni. Pieni salainen jäynä kaikkia kohtaan tuottaa ihmiselle iloa. Vahingonilossa on ihana rypeä. Mitä huonommin muilla menee, sitä elinvoimaiseksi itsensä tuntee. On myös olemassa muitakin tapoja voittaa syysmasennus kuin itsemurha. Eräs niistä on sienestys. Minä en pidä sienistä. Onhan ne kauniita, mutta niiden syöminen kuvottaa. Niiden imelä tuoksu ajaa minut itsemurhan partaalle. Voi helvetti, siinä sitä taas ollaan. Eräs kiva ja reipas, yleiskuntoa kohottava tapa on sauvakävely. Kävely suksisauvoja muistuttavat sauvat kädessä sysimustassa syysillassa otsalamppu koreasti loistaen, luo liikkujalle iloa muistuttavan sisäisen hyvänolontunteen. Hapenottokyky paranee, masennuskynnys nousee ja muutenkin on virkeä ja miellyttävä olo. Sauvakävelyä pitää harrastaa vain salaa, jos joku näkee sinut huitelemassa pitkin pimeitä teitä suksisauvat kädessä, suu hymyssä. Naapurit ja ystävät kaikkoavat. Menetät kaikki kontaktit ympäröivään maailmaan. Jos kerran kuntosi on niin huono, että pitää parhaaseen television katseluaikaan laukata sauvat kourassa pitkin teitä liikenteen haittana, olisi parasta kaikkien kannalta, että tappaisit itsesi. Eräänä aamuna yritin lyödä pyykkinarun alla olevaan jäätyneeseen maahan kuokalla. Löin ensin varovasti, kuin tunnustellakseni maaperää, onko se kovaa vai ei, pitääkö hakea kirves vaiko lapio. Maa oli tosi kovaa , tarvitsisin kirvestä rikkoakseni pinnan. Mutta kuten aina, mistä minä kirveen olisin löytänyt, kun en kerran ulos lähtiessäni löytänyt suosikkipipoanikaan. Päähän piti laittaa vaimon virkkaama isosilmäinen pipo. Minä keräsin kaikki voimani lyödäkseni oikein olan takaa, jotta varmasti pinta menisi rikki ja saisin sitten erään putken upotettua maahan. Kuokka osui kesken hyvän lyönnin pyykkinaruun ja varsi löi vasten kasvojani katkaisten etuhampaani. Sen jälkeen kuokan toinen pää kolahti keskelle päätäni, niin, että putosin kerta laakista kuin nyrkkeilijä kanveesiin. Vaimo katseli vieressä kauhuissaan ,vei minulta kuokan piiloon ja lähti pyörällä naapuriin hakemaan vastaleivottua pullaa. Siinä minä sitten istuskelin, nauroin , syljin verta ja kokeilin tuliko ässävika. Vesisihisihississä jne., se sihisi. Kumpi on arvokkaampaa, tappaa itsensä työllä vaiko tehdä itsemurha. Kyllä elämä on silti elämisen arvoinen asia. |